Maailmanlopun mestari – unkarilainen Nobel-voittaja László Krasznahorkai on jo suomalaisille tuttu

Kuvat: Gyula Czimbal / Teos

Tämän vuoden kirjallisuuden Nobel-palkinnon sai unkarilainen László Krasznahorkai, joka on suomalaisille jo tuttu. Tästä saamme kiittää suomentaja Minnamari Pitkästä ja kustantamo Teosta. Kirjailijan kaksi kaiketi tunnetuinta teosta on suomennettu muutama vuosi sitten. Kolmas suomennos kirjailijalta on Teoksella jo ensi kevään julkaisuohjelmassa.

Kaksi aiemmin julkaistua ovat suomenkielisiltä nimiltään Saatanatango (suom. 2019) ja Vastarinnan melankolia (suom. 2022). Molemmat ovat käännöskirjallisuuden merkkitapauksia. Suomentaja Minnamari Pitkänen on tulkinnut ne suomeksi erittäin vaikuttavasti.

* *

Kuvaisin molempia teoksia sanoilla synkkä, lohduton, arvoituksellinen, vertauskuvallinen ja absurdi. Lohduttomuudesta läikkyy musta huumori, joka on olennainen osa lukukokemusta. Molemmat teoksen luovat sisälleen aivan ainutlaatuisen atmosfäärin, unimaailman, joka ei suoraan viittaa itsensä ulkopuolelle. Tai oikeastaan viittauksia on, mutta ne ovat arvoituksellisia ja monimerkityksellisiä, kuten Saatanatangon muun tekstin lomassa kulkeva Unkarin alueen geologinen historia, jota tohtori tutkii tarkkaillen samalla ikkunastaan korttelinsa tapahtumia juoppouden ja syvän masennuksen uuvuttamana. Epäsuorempi yhteiskunnallinen vertauskuvallisuus on kuitenkin ilmeistä.

Teokset muistuttavat tyhjiöitä, häkkejä tai vankisellejä. Niiden hahmot eivät pääse pois pienistä, pimeistä kaupungeistaan tai maaseudun loputtomasta harmaudesta, sateesta ja tuulesta. Myöskään heidän ajatuksensa eivät tavoita reittiä ulos synkistä labyrinteistaan. Tajunnanvirtatekniikalla kuvatut sisäiset maailmat eivät pääse kurottamaan omien yhä kapenevien ja hämärtyvien maisemiensa ulkopuolelle.

Poikkeuksiakin tosin on, kuten Vastarinnan melankolian opportunistinen, ryhtiliikettä johtava rouva Ester, joka löytää elämäänsä loputtomasti nautintoa rommissa marinoiduista kirsikoista. Tosin hänkin joutuu taipumaan hyväksikäytettäväksi pyrkimystensä toteuttamiseksi. Joka tapauksessa mielenmaisemat ovat pääosin yhtä synkkiä tai synkempiäkin kuin ulkoinen kauan sitten pysähtyneen sosialismin harmaus. Vaikka tapahtumavuosia ei kerrota, on selvää, että teokset kuvaavat Unkarin sosialismin aikaa, vaikka ulottuvatkin monitulkintaisessa arvoitukselisuudessaan myös kauas tulevaisuuteen kirjoitusajankohdastaan, joka on 1980-luvun loppupuolisko.

* *

Krasznahorkain kerronta on polveilevaa, pitkät virkkeet kiertyvät ja kaartuvat hengästyttävinä vailla kappalejakoa. Saatanatangossa on paljon jylhää raamatullisuutta. Houre kohtaa yliluonnollisen. Lähtemättömästi omaan mieleeni on jäänyt kuolleen Esti-tytön nouseminen taivaalle:

”’Näetkö?’ kuiskasi irimiás paikalleen jähmettyneenä ja puristi Petrinan käsivartta niin että rystyset muuttuivat valkoisiksi. Tuuli nousi vainajan ympärillä ja sokaisevan valkoinen ruumis lähti täydellisessä hiljaisuudessa kohoamaan epävarmasti ylöspäin.”

Molemmissa teoksissa on kauhuelementtejä, mutta Vastarinnan melankoliassa pahaenteisyys soi usein melankoliaakin vahvempana sointuina. Sirkusseurue helvetistä – johtajanaan itse Saatana – kuljettaa mukanaan haisevaa, mädäntynyttä valasta ja saa hypnotisoitua kaupungin asukkaat tahdottomaan tilaan. Asiat ovat lopulta niin heikolla tolalla, että voidaan puhua apokalyptisestä.

Paljon maailmanloppua valoisampi ei ole myöskään Saatanatangon päämäärätön kansainvaellus, jossa muuten myöskin on kyse väärän profeetan lupaamasta valheellisesta toivosta, joka johtaa yhä pahempaan kohtaloon. Yhdysvaltalainen kriitikko, esseisti ja kirjailija Susan Sontag onkin kuvannut kirjailijaa ”maailmanlopun mestariksi”. Näköalattomuus ja juoppous, sairaus, katkeruus ja kuolema. Tie on kuljettava loppuun, eikä pelastusta ole. Solidaarisuus tukahtuu tai tukahdutetaan. Tohtori tahtoisi auttaa epätoivoista Esti-tyttöä, mutta hänen oma sairautensa kaataa hänet kanveesiin ennen kuin pääsee pyrkimyksessään edes alkuun.

* *

Minun täytyy tunnustaa, että olen aina ollut heikkona synkkyyteen kirjallisuudessa. Feel goodissa ei ole mitään vikaa, mutta Krasznahorkai ei ole sitä. Näen hänen melankolisen lohduttomuuteensa itse asiassa lohdun etsimisenä synkimmistä synkimpinä hetkinä. Ehkä tällainen kirjallisuus valmistaa meitä johonkin, johon ei muuten voi valmistautua. Tai sitten voidaan puhua kirjallisuuden doom metallista. Yhtä kaikki minuun vetoavat tummat värit, enkä ole ainoa.

Krasznahorkai on nerokas monella tavalla, puhuttiin sitten kielen rytmistä, omalakisen maailman luomisesta, arvoituksellisesta vertauskuvallisuudesta, surumielisestä älyllisyydestä tai mustasta huumorista. Kaiken tämän on välittänyt meille suomentaja, joka on saanut ja ansainnut nimensä kirjojen kansiin alkuperäisen tekijän nimen rinnalle.

Unkarilaiset kirjailijat ovat nyt voittaneet toisen kirjallisuuden nobelinsa. Ensimmäinen voitto meni Imre Kertészille vuonna 2002. Unkari on kirjallisuuden suurmaa, vaikka yhteiskunnalla menee heikommin vallanpitäjien kuristaessa demokratiaa, sananvapautta ja ihmisoikeuksia. Onko kirjallisuudella voimaa kaataa kansan hypnotisoijat, pakottaa näkemään heidän valheidensa läpi? Jos ei, niin Krasznahorkai on oikea kirjailija kertomaan, miltä se tuntuu ja mitä epätoivo tarkoittaa.

Miikka Vuori

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua