Kulttuuritoimitus
Seuraavassa Kulttuuritoimituksen tekijät esittelevät kaksikymmentä kuluneen vuoden erinomaista teatteriensi-iltaa ja tanssiteosta. Esitellyt teokset eivät ole paremmuus- vaan aakkosjärjestyksessä.
Lista ei ole minkäänlaisen äänestyksen tai haudanvakavan komiteamietinnön tulos; siltä ei siis välttämättä löydy aivan jokaista vuoden kahdestakymmenestä parhaasta näytelmästä tai tanssiteoksesta.
Jokainen esitellyistä teoksista on kuitenkin ansainnut paikkansa listalla olemalla erinomainen – ainakin tekstin kirjoittajan mielestä. Antoisia lukuhetkiä ja erinomaista teatteri- ja tanssivuotta 2020!
Lisää vuoden 2019 erinomaisia asioita löydät täältä!
* *
Aavevieraat
Kuva: Harri Hinkka
Marraskuun lopunajan tunnelmiin ja black fridayn pimentämään perjantaihin ajoitettu Tanssiteatteri MD:n ensi-ilta esitteli synkeän maiseman: riveittäin mustia palikoita, jotka tuovat mieleen dystooppisen pilvenpiirtäjien kentän tulevaisuuden hämärässä. Järjestyksen rikkoo yksi palikka, joka näyttää leijuvan ilmassa.
Samuli Roinisen koreografiaan perustuvan Aavevieraiden riisuttu ja hallittu maailma on sen vahvuus, jopa niin pitkälle, että se jossain vaiheessa meinaa kääntyä heikkoudeksi. Pienin, mutta vahvoin elementein koostettu esitys vaatii merkityksiä nousemaan esiin. Liikekieli on niin ehyen vieraannuttava, että on suorastaan hätkähdyttävää, kun tanssijat hetken kävelevät ”normaalisti” ja tuovat näin nykyihmisen mukaan lavalle.
Loppua kohti teoksen monotonisuus uhkaa turruttaa katsojan unohtumaan omiin ajatuksiinsa, joita teos toki paljon herättää. Mutta juuri sillä hetkellä liskoaivot havahtuvat ja ryhtyvät tutkimaan tilaa, joka on kaikkea muuta kuin mustavalkoinen. Aino-Maria Kangas
Antigone
Kuva: Ida Stenros
Kulttuuritoimituksen Jantso Jokelin lopettaa kritiikkinsä Tampereen Työväen Teatterin Antigonesta seuraavasti: ”Taitavasta klassikkosovituksesta ihmiset tunnistavat kyllä itsensä ilman työlästä tulkinta-akrobatiaa. Onneksi Tampereen Työväen Teatterin Antigone on juuri tällainen: vaivattomasti nykyaikaistettu, välitön ja uljaasti vääjäämätöntä loppuaan kohti kulkeva teos. Kunnon tragedioita näkee harvoin, näin tyylikkäästi ja puhuttelevasti toteutettuna sitäkin harvemmin.”
Kun teatterissa yhdistetään H.C. Andersen tai Victor Hugo ja Walt Disney, voi huoleti kaivella omaa ennakkoasennereppuaan. Samaa reppua voi pöyhäistä, kun päättää mennä katsomaan TTT:n Antigonea, ikivanhaa ja varmastikin pölyttynyttä näytelmää. Pian kuitenkin huomaa, että ennakkoasenne on väärä. Sofokleen ikivanha (2400 v.) näytelmä elää ja voi hyvin.
Antigone on taidetta, eikä mikään pikkujoulunäytelmä. Ilkka Vänttinen
Arktiset leikit
Kuva: Tampereen Teatteri
Leea ja Klaus Klemolan Arktinen trilogia on heittämällä parasta teatteria, mitä Tampereella on 2000-luvulla tehty. Tänä syksynä trilogia jatkui Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä kahdeksan vuoden odotuksen jälkeen vielä neljännellä osalla.
Tavallisesti voisi olettaa, että neljännen osan tekeminen trilogiaan on huono ajatus. Arktiset leikit ei kuitenkaan tunnu väkinäiseltä venyttämiseltä, vaan ennemmin kuopukselta, joka syntyy perheeseen vähän yllätyksenä, mutta saa kaikki ilahtumaan ja tekee perheestä kokonaisen.
Klemolan sisarukset ovat jälleen kerran onnistuneet kirjoittamaan tekstin, joka naurattaa ääneen, mutta pohtii samalla poikkeuksellisen pysäyttävästi ilmastonmuutosta sekä leikkejä, joita me aikuiset keskenämme leikimme ja sitä, miltä erilaiset roolit aikuisten leikkikentällä tuntuvat.
Kokonaisuudessaan neliosainen trilogia on huikea muistutus siitä, että teatterissa on mahdollista rakentaa näyttämölle täysin kaistapäinen todellisuus ja kertoa sillä jotain olennaista ihmisestä ja maailmasta, joka näyttää tavallisesti niin arkiselta, että sen vinksahtaneisuutta ei huomaa. Kaisa Järvelä
Crowd
Kuva: Estelle Hanania
Ranskalaisen Gisèle Viennen Crowd toteutti tanssiesityksenä sen, mihin elokuva Climax pyrki mutta ei päässyt. Viisitoista nuorta kokoontuu reiveihin ja ohittaa, kohtaa ja jättää. Kohtaamisissa käydään koko tunneskaala läpi: on rakkautta, petosta, väkivaltaa, himoa…
Liikekieli on kuin hidastetusta filmistä, yltyen pienissä erissä nopeaksi, tuoden esille niin liikekielen dynamiikan kuin esitetyn henkilön. Teos on toteutettu kuin sveitsiläinen kello, niin tarkasti tanssijoiden liikkeet ja kohtaamiset on ajoitettu. Katsojalle lavalla tapahtuu koko ajan jotain useammassakin paikassa, ja kun tanssijoiden tekniikka on viimeisen päälle hiottua, mikäpä on katsellessa. Ja kuunnellessa, sillä teoksessa kuullaan melkoisen valikoima eri aikakausien reivimusiikkia.
Helsingin juhlaviikoilla nähty Crowd on niin intensiivinen, että esityksen jälkeen katsojalla on olo kuin hän olisi reivannut reilun tunnin lavalla olleiden tanssijoiden mukana. Ehkä niin olisi pitänytkin olla, samettisilla teatteripenkeillä istumisen sijaan. Eija Niskanen
Dostojevskin Idiootti
Kuva: Marja Aaltio
Idiootin ensi-illassa TTT:n Kellariteatterissa nähtiin hengästyttävä pikaversio Dostojevskin monisatasivuisesta järkäleestä. Pitkä tarina on loistavasti tiivistetty tuntiin. Juonen kuviot tulevat selväksi ja tunne välittyy katsomoon. Rooleissa ovat Riikka Papusen lisäksi Jari Leppänen ja Antti Tiensuu.
Esitys koskettaa, näyttelijäntyö on vakuuttavaa. Kyse on perusteatterista. Näyttelijät välittävät tekstin tunteet ja tekevät siitä oman tulkintansa. Katsoja tempautuu tunteen vietäväksi niin, että aika ja paikka katoavat ympäriltä.
Liikkuvan näyttämön, Tampereen Teatterin, Tampereen Työväen Teatterin ja Osuuskunta Kajeen yhteistuotanto on tehty esitettäväksi lähes missä vain, pienessä saleissa, ahtaissa oleskelutiloissa ja vaikka ruokalan perällä – tai Tammenlehväkeskuksessa, kuten oheisessa kuvassa. Se ei kaipaa seurakseen mahtavia kulisseja eikä valoshow’ta.
Oli ihana huomata, että kykenee vielä liikuttumaan ja vaikuttumaan ulkoisesti kovin yksinkertaisin keinoin toteutetusta teatterista. Tässä esityksessä tärkeintä on tunne ja sanoma. Marja Aaltio
Everstinna
Kuva: Helsingin kaupunginteatteri
Heidi Herala (kuvassa) tekee huikean roolityön Helsingin kaupunginteatterin monologissa Everstinna, joka perustuu Rosa Liksomin monelta kantilta puhuttelevaan samannimiseen romaaniin. Näytelmässä ja kirjassa on vahva yhteiskunnallinen ja psykologinen sisältö, kun eletään 1930-lukua ja sota-aikaa ja natsi-ideologia tulvii everstinnan korviin. Hän huumaantuu tuhoisista aatteista niitä sen kummemmin pureksimatta.
Everstinna joutuu myös sadistisen hyväksikäyttäjän ja persoonallisuudeltaan häilyvän everstin pauloihin. Mies osaa hurmata, piinata ja tuhota.
Hieno lavastus vie Lapin maisemiin, suolle, jota pystyyn kuolleet puunrungot kehystävät. Suon keskellä pulppuaa lähde Lapin maagisuuden vertauskuvana. Äänimaisema on huolellinen ja tukee hyvin näytelmää, kun natsi-ideologia kaikuu tai pommikoneet pauhaavat.
Heidi Herala tulkitsee upeasti everstinnan lapsenomaisen riemun, sokean huumaantumisen, pettymisen, murtumisen ja lopulta uuden suunnan etsimisen. Sirpa Pääkkönen
Juhannustanssit
Kuva: Tampereen Työväen Teatteri
Nuori ohjaaja Linda Wallgren on saanut vapaat kädet työhönsä. Hannu Salaman romaanin pohjalta työskennellyt dramaturgi Juho Gröndahl on tehnyt nykyaikaisen ja modernin sovituksen, joka on leikittelevä ja virkistävän teatterillinen.
Tampereen Työväen Teatterin Juhannustanssit on kansannäytelmä kolmekymppisille. Siinä nuoruus kääntyy aikuisuudeksi, kasvukivut kanavoituvat sekoiluna ja tempoiluna, keskikesän märkä juhla ihmetyttää ja koskettaa.
Esitys on taitavinta teatteria kuluneena vuonna. Sen toteutus on täysin saumaton. Jokainen näyttelijä kertoo hahmonsa tarinaa alkusekunneista loppuun asti. Esityksen huikea ja musikaalinen äänimaailma tukee tarinaa. Näyttämön ja tekniikan käyttö millintarkkaa, mutta samalla hengittävää ja leikkisää. Samuli Nordbergin koreografiat vievät toiseen maailmaan ja sieltä käsin nostavat 55-vuotiaan romaanin aivan uudelle tasolle.
Juhannustanssien hahmot ovat pettyneitä ja ehkä katkeriakin, mutta sovitus antaa heille uuden mahdollisuuden – vastuun itsestään ja maailmastaan. Aksu Piippo
Kauppamatkustajan kuolema
Kuva: Mitro Härkönen
Arthur Millerin tragedia Kauppamatkustajan kuolema on saanut monessa yhteydessä kannettavakseen ”maailman parhaan näytelmätekstin” ristin, joten se on aina tapaus, esitettiin se missä hyvänsä. Vuonna 1949 kirjoitettu nerokas draama voi Kansallisteatterissa helposti vieraannuttaa pohjoismaisia nykykatsojia, koska sen ytimessä todella ovat myöhäiskeski-ikäisen valkoisen heteromiehen ongelmat, mutta sen teema on ymmärrettävä hahmokeskeisen kipukertomuksen lisäksi myös kritiikkinä teollistuneiden länsimaiden kulttuuria kohtaan.
Hannu-Pekka Björkman tulkitsee nautinnollisesti kauppamatkustaja Willy Lomania eli miestä, joka kokee kapitalistisen yhteiskunnan nöyryyttävimmän tragedian – oivaltaa olevansa keskinkertainen. Muun perheen rooleissa vakuuttavat Kristiina Halttu, Aku Hirviniemi ja Samuli Niittymäki. Ohjaaja Mika Myllyaho lypsää klassikkoa luovuudella mutta sopivan ymmärrettävästi, vaikka hänen ratkaisunsa loppukohtauksen kanssa herättääkin hieman kysymyksiä: tarinan lopetus kuvataan enemmän traagisena kuin helpotuksena. Mutta kirjavat tulkinnathan ovat aina kivijalkaklassikon vahvuus. Valtteri Mörttinen
Koiran morsiamet
Kuva: Kari Sunnari
Valtavirran teatteriesitys lähestyy nykykatsojia lähes aina keveys edellä. Yhteiskunnan kipupisteitä luotsaava teatteri on vanhaksi tuomittu. Näin voi ajatella, jos ei ole käynyt katsomassa TTT:n Kellariteatterissa Sirkku Peltolan kirjoittamaa ja ohjaamaa Koiran morsiamet -näytelmää.
Esitys luotaa hauskasti ja traagisesti yhä kasvavaa yksinäisyyden ongelmaa, joka näkyy myös ikäihmisten elämässä. Peltolan laajan tuotannon tähän asti parhaalla näytelmällä on paljon muutakin kommentoitavaa maailman menosta. Yksi niistä on sukupolvien kohtaaminen ja siihen liittyvien ennakkoluulojen ylittäminen.
Peltola ei epäröi avata myöskään traagisia ja surullisia kulmia, mutta on silti toiveikas ja ymmärtäväinen hahmojaan kohtaan. Kellariteatterissa katsoja huomaa kuinka lähellä suru ja ilo välillä ovat.
Tarjolla on poikkeuksellisen koskettavaa näyttelijäntyötä. Helsingistä vieraileva herkkä Sari Mällinen kiinnittää yleisön omailmeisellä näyttelijäntyöllään, jossa hän soittelee surun ja ilon rajapintoja. Saska Pulkkinen ja Teija Auvinen ovat Mällisen kanssa herkkyydessään yhtä vahvoja. Matti Wacklin
Luukku
Kuva: Teatteri Telakka
Keväällä 2019 olin huolissani monista asioista, joten Teatteri Telakan Luukku oli minulle erinomaista lääkettä. Antti Haikkalan käsikirjoittamassa ja ohjaamassa näytelmässä ilmasto on psykoosissa, hyvinvointiyhteiskunta lopullisesti menetetty ja pahimmatkin uhkakuvat käyneet toteen. Luukku sijoittuu lähitulevaisuuteen. Ulkona ei pärjää ilman happinaamaria ja kaikki on pilalla, mutta silti naurattaa. Se on vapauttavaa.
Estradilla kiroiltiin ja kohkattiin estottomasti kuin missäkin slapstickissä, vaikka maailmanloppu tapahtui kaiken aikaa ja kovaa vauhtia. Luukun pikimusta huumori oli karmeudessaan eheyttävää. Luukkua katsellessa tuli mieleen elokuva Lucky, jossa Harry Dean Stantonin esittämä hahmo toteaa kaiken katoavan tyhjyyteen, eikä jäljelle jää mitään, ja me voimme vain hymyillä sille. Ehkä jopa nauraa, ajattelin, vaikka vähän itkettikin.
Luukun loppukohtaus oli visuaalisesti upea ja muistutti kauniisti siitä, että samassa ammeessa tässä kellutaan ihan jokainen. Ihanaa, että olemme yhdessä. Juho Hakkarainen
Making of Lea
Kuva: Noora Geagea
KOM-teatterin Making of Lea on Juha Hurmeen uusin näytelmä. Hurme kahlaa läpi Suomen henkistä historiaa uudella ja varmasti osittain totuudenmukaisemmalla tavalla kuin aiemmin on ollut tapana. Aleksis Kiven tuskainen ja viinanhuuruinen tie Lea-näytelmän parissa saa uusia kierroksia, kun maassa ei ole yhtään suomenkielistä näyttelijää, joka osaisi näytellä roolin.
Enter (englanninkielen käyttö on tässä yhteydessä täysin sallittua) tanskalaisdiiva Charlotte Raa, joka esittää Lean roolin suvereenisti ymmärtämättä mitään sanomastaan. Yleisö on tipahtaa penkiltä naurusta, mutta taustalla on vakavampi idea näyttää oikeasti monikielinen Helsinki.
Samalla tuodaan esille kaiken taiteen tuotannolliset ja rahoitukselliset kuviot. Kaarlo Bergbom yrittää johtaa teatteria ja saattaa maaliin maamme ensimmäisen suomenkielisen teatteriesityksen. Tästä johtaakin suora polku nykypäivän Helsingin taidepolitiikkaan. Eija Niskanen
Medusan huone
Kuva: Aino Nieminen
Saara Turusen käsikirjoittama ja ohjaama Medusan huone tarkentaa katseen niihin vaientamisen ja toiseuttamisen tekniikoihin, jotka ovat pesiytyneet syvälle tasa-arvoisena pidettyyn kulttuuriimme. Syntyy sarja kärjistäviä kohtauksia, joissa häpeä lamaannuttaa niin poikien katseillaan riisuman nuoren tytön (Katja Küttner) kuin naiselliseen miellyttämisenhaluunsa kompastelevan, kehossaan suurta epämukavuutta tuntevan naisen (Elina Knihtilä). Tragikoomiset kohtaukset osuvat naulan kantaan ja riipaisevat syvältä: juuri näinhän se on mennyt!
Q-teatterin esityksen liikekieli on merkillepantavaa. Näyttelijät liikkuvat ja elehtivät ylettömän pehmeästi, kuin meren syvyydessä meduusojen tavoin uiskennellen. Esityksen häikäisevimmät, koskettavimmat roolityöt tekee Elina Knihtilä. Sama näyttelijä kuvaa vastakkaisia rooliasetelmia nautittavasti myös, kun Tommi Korpela könyää kulttuurisen kaanonin huipulla, henrymillerien kanssa painiskellen – ja toisaalta myyttisenä Medusana, joka kuvastaa itsenäisyytensä säilyttävän naisen yksinäisyyttä. Katri Kovasiipi
Notre Damen kellonsoittaja
Kuva: Tampereen Teatteri
Tampereen Teatterin musikaali Notre Damen kellonsoittaja on Disneyn piirroselokuvaa syvempi, jännittävämpi ja kantaaottavampi väkevä toiseuden puolustus.
Esitys on upea! Lähes kaikki on kohdallaan: erinomaiset ammattilaiset keskeisinä solisteina, taitavat muusikot Martin Segerstrålen hallitusti johtamassa orkesterissa, hyvä kuoro ja Marjatta Kuivaston kaunis ja kekseliäs lavastus. Kun kaikki tämä on mitä taitavimman ohjaaja Georg Malviuksen käsissä, saa koskettava, moniulotteinen tarina ansaitsemansa tulkinnan.
Esmeraldan roolissa on valovoimainen Josefin Silén. Hän on monilahjakkuus, joka tanssii ja laulaa mitä parhaiten. Rooli on hänen selkeä läpimurtonsa.
Petrus Kähkönen Quasimodona kiipeilee ja hyppii kellotornissa niin uskaliaasti, että välillä pelkää ramparukan putoavan. Mutta, tämä lämminsydäminen vempula selviää mistä vain. Hän laulaa vaivattomasti ja kauniisti, fermaatteja mitä taitavammin venytellen.
Musikaalin riipaisevimpaan tulkintaan yltää karismaattinen, upeaääninen Ilkka Hämäläinen arkkidiakoni Frollona. Hän laulaa herkkävireisesti, tuskaisesti ja kauniisti eläytyen kirkonmiehen ristiriitoihin uskonnollisten arvojen ja maallisten viettelysten ristitulessa. Siskotuulikki Toijonen
Pakolaiset
Kuva: Moe Mustafa
Mikko Roihan dramatisointi Johannes Linnakosken romaanista Pakolaiset teki vaikutuksen ulkoisesti musavalkoisella maailmallaan tammikuussa Tampereen Teatterissa. Roiha toi Linnakosken maailman näyttämölle vakuuttavasti ja anoi katsojalle luvan tulkita itse näkemäänsä.
Romaani kertoo tarinan vanhasta miehestä, joka nai nuoren tytön. Tytön perhe haluaa naittaa hänet miehelle rahan vuoksi. Tyttö onkin raskaana toiselle miehelle, ja perhe pakenee häpeää Hämeestä Savoon.
Näyttelijäkaarti oli vakuuttava. Heikki Kinnunen, Esko Roine ja Ritva Jalonen todistivat yhdessä, että ikä ei ole näyttelijän ammatissa rasite. Kokemus tuo tulkintaan syvyyttä, jota voi olla vaikea saavuttaa, vaikka olisi kuinka lahjakas, mutta kokemusta vähemmän.
Pakolaiset oli minimalistista ilmaisua, jonka vastapainona oli vahvaa liikettä. Ritva Jalonen kertoo tunteiden kirjon pienellä hartioiden liikkeellä. Niin jännitys ja kuin helpotuskin välittyvät näyttämöltä katsomoon, vaikka liike on tuskin silmin havaittava. Toisena ääripäänä on Riikka Puumalaisen hurja tanssi. Entä sitten Pekko Käpin ulvova jouhikko? Ja sen seurana vakaa virrenveisuu körttiniekkuineen. Huh.
Vieläkin menee kylmät väreet, kun muistelen tätä teatterikokemusta. Marja Aaltio
Pieni merenneito
Kuva: Robert Seger
Pieni Merenneito on megasatsaus Helsingin kaupunginteatterilta ja terävä koukku johtaja Kari Arffmanilta. Esitys viihdyttää yhtä lailla niin isoja kuin pieniä.
Ei tarvitse olla Disney-animaatioiden suurkuluttaja nauttiakseen ohjaaja Samuli Harjanteen veden alle täysillä sukeltavasta sadusta.
Arielin tarina on muutettu Andersenin alkuperäistä lapsiystävällisemmäksi. Sonja Pajunojan ja Martti Mannisen huumaavalla taidolla ja herkkyydellä esittämät rakastavaiset saavat toisensa, vaikka Sanna Saarijärven tulkitsema hirmuinen merennoita lonkeroineen mitä juonisi.
Tässä jutussa on kaikki kohdallaan kuplia myöten. Ja Alan Menkenin musiikki – Aalloissa siis! Anne Välinoro
Poikabändi
Kuva: Kari Sunnari
Tampereen Työväen Teatterin Poikabändi on viihdettä, jossa ei säästellä tuulikoneita. Juoni on yllätyksetön, mutta lama-Suomen ajankuva niin aito, että katsoja ulvoo naurusta ja kiemurtelee myötähäpeästä.
Tarina alkaa Toijalasta, jossa kaksi konkurssin tehnyttä kaverusta tekee kaikkensa pysyäkseen pinnalla. He perustavat Toi Boys -poikabändin, jossa yhdistyvät kaikki kliseet XL5:stä Take Thatiin.
Heikki Syrjän ja Riku Suokkaan käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä on täynnä herkullista ajankuvaa. Lavastus on kansitakkeja myöten piinallisen aito. Musiikki ei ole pastissia, vaan ehtaa ysäriä. Säveltäjiä ovat Risto Asikainen ja Kristian Maukonen, jota tehtailivat aikoinaan hittejä Nylon Beatille ja Taikapeilille.
Vaikka Poikabändin juoni on tuttu, mainio musiikki, laulu, näyttelijäntyö ja lavashow tekevät näytelmästä nautinnollista viihdettä. Musikaalista tulee kovasti mieleen jättihitti Vuonna -85 kaikkine remixeineen. Nyt tosin nauravat ne, joilla ei ole muistoja 1980-luvusta, vaan jotka kokivat ensirakastumisensa ja -känninsä 1990-luvulla. Janica Brander
Riistapolku
Kuva: Tapio Vanhatalo
Lauri Maijalan ohjaaman Riistapolku-sovituksen keskiössä ovat valloilleen päässeet eläimelliset vaistot. Franz Xaver Kroetzin länsisaksalainen tragedia irtautuu Helsingin Kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä kaikesta hallinnasta kanavoiden mukaan myös sitä raadollisuutta, jonka siihen kirjoitti mukaan 1970-luvulla filmatisoinnin tehnyt Rainer Werner Fassbinder.
Paavo Kinnunen ja Ella Mettänen ovat nuoret ja hölmöt Franz ja Hanni, jotka rakastuvat toisiinsa huomattavasta ikäerosta huolimatta. Risto Kaskilahti on tilanteen edessä voimaton ja järkensä menettävä isä Erwin. Asetelma johtaa pattitilanteeseen, jossa järjellinen argumentointi tapahtumien syöksykierteen pysäyttämiseksi on menetetty mahdollisuus.
Riistapolun suurin viehätys on sen rehellisyys ja suoranainen naturalistisuus. Näytelmä ei jaa hahmojaan hyviin ja pahoihin. Edes 13-vuotias Hanni ei ole yksiselitteisesti syytön siihen, mikä johtaa hänen suhteensa 19-vuotiaaseen ongelmanuoreen, tai siihen, mihin suhde johtaa. Valtteri Mörttinen
Spamalot
Kuva: Jukka Kontkanen / Seinäjoen kaupunginteatteri
Kun menin katsomaan Törnävän kesäteatterin Spamalotia, odotuksia ei ollut. Ajatus komediallisesta Monty Python -musikaalista lähinnä kauhistutti. Ennen esitystä aloin jo olla vakuuttunut, että olin tullut väärään paikkaan, kunnes pian musikaalin edetessä huomasin hymyileväni – ja sitten jo lähes nauravani.
Esiintyjät tekivät erinomaista kreisikomediaa, ja kaikesta näki, että heillä oli mukavaa roolihahmojensa nahoissa. Erityistä ihmetystä herätti kuningas Arthuria esittävä Juha Hostikka, oopperalaulaja ja Dallapé-orkesterin johtaja. Hän säteili ihmeellistä lavakarismaa. Aku Hirviniemen pokka ei meinannut pitää mitenkään. Iso näyttelijäkaarti viihtyi silmin nähden lavalla ja isoissa, muuntautumiskykyisissä lavasteissa.
Esitys oli kekseliäs, ja Mikko Koivusalon suomennos huippuluokkaa, suorastaan nerokas. Oli hienoa, että Seinäjoen kesäiselle estradille kauniiseen Törnävänpuistoon saatiin poikkeuksellinen teatteriesitys. Tästä on vaikea panna paremmaksi. Marita Nyrhinen
Tatun ja Patun Suomi
Kuva: Pyynikin kesäteatteri
Aino Havukaisen ja Sami Toivosen lapsinero-ironikot Tatu ja Patu ovat loistaneet poissaolollaan kesäteatterinäyttämöiltä. Tähän asti. Suomen kiertueteatteri ja Pyynikin kesäteatteri loivat pyörönäyttämön ympärille Nuotin vierestä -näytelmän lavasteisiin ansiokkaan sovituksen supersuositusta sarjakuvakirjasta.
Janne Jämsän ohjauksessa tarina kulki sulavasti ja katsomo pyörrytti perheen pienimpiä heti ensihetkistä asti. Mökkeily, sauna, sukset, saimaannorppa, ralliauto, tunturimaisema – ikonista Suomi-kuvastoa kuljetettiin näyttämöllä sopivan kökköhumoristisin ratkaisuin hengästyttävää vauhtia. Kuinka oivaltavasti voikaan naurattaa lähes oikea moottorisaha.
Nuori näyttelijänelikko (Jenni Helenius, Inke Koskinen, Samuel Kujala, Verneri Lilja) kuljetti Outolan tapahtumia rennolla ja pidäkkeettömällä ilmaisulla. Vitsit upposivat ja hirtehinen tyylilaji oli omaksuttu lempeän taidokkaasti.
Ensi-illassa mukanani ollut esiteini-ikäinen poikani on jo kenties kohdeiän ylärajalla. Olin silti kuulevinani toistuvasti hyväksyviä naurunpurskahduksia. Samuli Hytönen
Valehtelijan peruukki
Kuva: KOM-teatteri
Heidi Junkkaalan dokumentaariset näytelmät ovat aina teatteritapauksia. Niin jälleen, kun hän marssitti KOM-teatterin näyttämölle karismaattiset Pirkko Saision ja Marja Packalénin tilittämään elämäänsä avoimena ja paljaana.
Saisio ja Packalén ovat yksikertaisesti ihania ja suorastaan uhkuvat karismaa kertoessaan ihmissuhteistaan, elämiensä käännekohdista, ammatillista onnistumista ja kömmähdyksistä, peloistaan ja häpeästä, politiikasta ja ties mistä. He kertovat myös hurmioitumisistaan ja pyhyyden kokemuksista sekä tietenkin rakkaudesta. Aivan kaikesta – kuolemastakin häpeilemättä, koskettavasti ja humoristisesti.
Menneisyyden ihmiset tuodaan mukaan nerokkaasti vaateiden välityksellä. Surujen, kommellusten ja elämän arvaamattomuuden saartama esitys on näiden ikonisten naisten itseironian myötä myös hulvattoman hauska.
Antti Puumalaisen taidokas äänisuunnittelu ja Tomi Suovankosken kaunis valosuunnittelu täydentävät intiimiä esitystä hienosti. Kaikin puolin onnistunut, tunnevoimainen esitys saa odottamaan sarjan kolmatta osaa kymmenen vuoden kuluttua. Siskotuulikki Toijonen
