Kuvat: Mika Aalto / Tammi
KIRJAT | Ääretön valkoisuus kylmää kauhukirjailijan ensimmäisessä historiallisessa romaanissa.
”Samaelin kirja on lukukokemuksena hyvin elokuvallinen, kuten suljetun paikan romaani parhaimmillaan on.”
ARVOSTELU

Marko Hautala: Samaelin kirja
- Tammi, 2025.
- 253 sivua.
Kirjoittaja sanoo esipuheessa Samaelin kirjan (Tammi, 2025) olevan ensimmäinen historiallinen romaaninsa. Tämä tieto antoi odottaa jotain poikkeavaa kauhukirjailijan aiempaan tuotantoon verrattuna. Ennakoin jopa, puuttuisiko Samaelin kirjasta yliluonnollinen elementti kokonaan. Ei puutu, ja Marko Hautalan fanit saavat muutenkin huoahtaa helpotuksesta: Samaelin kirjassa tapahtuu kauhistuttavia asioita, joita järki ei selitä.
Historiallisen romaanin klassisimmat merkit tulevat näkyviin oikeastaan vasta tarinan lopussa, kun Ramiel lähtee sotimaan. Muutoin tarina on tietyllä tapaa ajaton. Aikaa ei ole tai se on viitteellinen.
Välillä on vaikea asemoida tapahtumat 1930-luvulle, sillä avomeren valkoisuudessa, hylkeenpyyntiveneen alkeellisissa oloissa ja taikauskoisten kalastajien matkassa voisi kuvitella olevansa paljon kauempanakin historiassa, jopa 1700-luvulla. 1930-luvun edistysaskeleet ovat valovuosien päässä haisevasta, hylkeiden ruhoilla täytetyn veneen ruumasta. Vaikka tiedemies Hoving koettaa niitä parhaansa mukaan esitellä.
Samaelin kirja kertoo 16-vuotiaan Ramielin traagisesta elämäntilanteesta. Yksisilmäinen, mykkä ja kyläläisten hulluna pitämän isänsä menettänyt Ramiel on pakotettu osallistumaan hylkeenpyyntiretkelle inhoamansa isäpuoli Arvidin kanssa. Seurueeseen otetaan myös tiedemies kaupungista, Hoving, ja taitava, mutta kieroileva vanha pyytäjä Erik. Reissuun lähdetään Pohjanmaan rannikolta niin aikaisin keväällä, että avomerellä purjehtimisen sijaan venettä lähinnä työnnetään jäätä pitkin. Alusta lähtien on selvää, että matka on raskas ja vaarallinen. Kaikki eivät näiltä reissuilta aina palaa.
Jäällä eteneminen ja hylkeiden jahtaaminen vie lukijan komeaan erätarinaan. Jaksot ovat tehokkaita. Henkilöiden nälkä ja kylmyys, paskaisuus, hengityksen löyhkä, epätoivo ja pohjaton uupumus on kuvailtu taitavasti. Metsästykseen ja koko seurueeseen liittyy jatkuva väkivallan uhka ja myös toteutuminen, ja sen kuvailu on melko inhorealistista.
Minun on vaikea katsoa elokuvaa, jossa koira kuolee, joten vaikea on myös lukea, miten kuutti naulataan pyrstöstään jäälle. Ihmisiäkään ei päästetä helpolla. Hyljenuijalla ei tyydytä kopauttamaan kaveria hengiltä, vaan sillä työnnellään kurkunpää murskaksi.
Olisin voinut viettää seurueen kanssa jäällä pidempäänkin, vaikka samaan aikaan on todettava, että 253-sivuinen tarina hyötyy tiiviydestään.
Yliluonnollista kantaa mukanaan Ramiel, joka ei itsekään käsitä, mitä tapahtuu. Hän lukee isältään saamaansa Samaelin kirjaa, jonka tekstejä ei ymmärrä. Ne ovat hänelle kuitenkin merkityksellisiä. Niitä lukiessa Ramielin ottaa valtaansa jokin, jota hän ei pysty kontrolloimaan. Tuntuu kuin hän olisi koko ajan tavoittamaisillaan jotain, jonkinlaisen lintuperspektiivin ahdistavaan tilanteeseensa. Hänen on kuitenkin vaikea avata katsettaan sille, ja pian hänet vedetään äkisti takaisin normaaliin.
Kun outoja asioita tapahtuu, tiedemies Hovingin järjen ääni selittää kummalliset asiat luonnonilmiöinä melko uskottavasti.
* *
Tarinan ympäristön ja ihmisten kuvaus on nautittavaa. Hautala maalaa valkoisuuden ja pimeän eri asteet, autiuden muuttuvaisuuden ja hahmojen ulkonäön tavalla, joka ei aivan tarkenna kohteeseensa. Siitä pidän.
Joidenkin kirjoittajien tapa kuvailla etenkin henkilöiden ulkonäköä liian tarkasti ärsyttää. Se ei anna lukijalle tilaa rakentaa näkymiä itse. (Esimerkiksi hiljakkoin luin Kate Atkinsonin huippusuositun dekkarin Ihan tavallisena päivänä. Siinä hahmot oli kuvailtu vivahteikkaasti kuin SinäMinän nuortennovellissa. Naisella oli kuriton otsatukka, hieman vinot hampaat ja päättäväisyydestä kertova jykevä leuka.)
Samaelin kirja on lukukokemuksena hyvin elokuvallinen, kuten suljetun paikan romaani parhaimmillaan on. Jos kirjasta tehdään elokuva, ehdotan Ramielin rooliin Jere Ristseppää (Hölmö nuori sydän), Arvidiksi Turkka Mastomäkeä ja Hovingiksi Ville Tiihosta. Erikin rooliin sopii aina yhtä taitavasti kärsivänriutuvaa ja samalla sitkeää näyttelevä Ilkka Heiskanen.
* *

Kirjana kannustan tarttumaan painettuun niteeseen. Eritoten siitä syystä, että olen vanhanaikainen ja pidän kynsin ja hampain kiinni paperisesta kirjasta. Myös siitä syystä, että kirjassa on ”pyhää kieltä” ja kirjoitusmerkkejä, jotka äänikirjassa loistavat poissaolollaan.
Kirsi Haapamatti
* *
♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️
Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Olivatko Lalli ja Elina sittenkin lihaa ja verta, kysyy Mikko K. Heikkilä teoksessaan Taruissa on totta
KIRJAT | ”Tasokas tiede on kuin puolueeton oikeudenkäynti, jossa vain näyttö ratkaisee”, perimätietoon perehtynyt dosentti esittää ja lyö pöytään todisteet, joita on vaikea väittää palturiksi.
Frans, joka ei ensin edes tiennyt olevansa Frans – arviossa Hannu Salmen Frans Leijon -elämäkerta
KIRJAT | Hannu Salmi kiinnostui 1800-luvun lopussa syntyneestä isosedästään vuosia sitten. Syntyi Finlandia-ehdokas köyhän piian aviottomasta pojasta, joka eli kuurona ja sokeana.
Hybridinen teos pohtii merkityksiä ja muutosta – arviossa Taneli Viljasen Glitterneste
KIRJAT | Taneli Viljasen Glitternesteessä muoto ja sisältö palvelevat taidokkaasti toisiaan. Queerbarokin haaste otetaan tosissaan.
Heti ensimmäisen roolin jälkeen Anthony Hopkins tiesi, ettei ryhtyisi leipuriksi – arviossa muistelmateos Hyvin sinä pärjäsit
KIRJAT | Jonkun sivun kirjaa luettuaan arvaa, ettei Anthony Hopkinsin maailmassa ole järkeä kirjoittaa muistelmia kertomatta totuutta.







