Kadotetun maailman kartta – arviossa Ville-Juhani Sutisen Reunamerkintöjä

Kuvat: Avain / Ari Haimi

Vielä viime vuonna Ville-Juhani Sutisen Reunamerkintöjä – Kadonnutta Eurooppaa etsimässä (Avain, 2025) olisi ollut kirjahyllyyni täydellisesti sopiva kirja. Olen vuosikaudet keräillyt matkakertomuksia ja esseekokoelmia hartaudella, toiveenani tulla tietynlaiseksi ihmiseksi ja lukijaksi – sellaiseksi, joka on kuin kotonaan Keski-Euroopassa, näkee historian kerrostumat katukuvassa ja jolta löytyy tilanteeseen kuin tilanteeseen sopiva Joseph Roth -sitaatti.

Mutta viime aikoina olen alkanut miettiä, miksi kuvittelin tällaisten kirjojen olevan avain siihen. Sen sijaan, että yrittäisin puurtamalla lukea teoksia, joiden ajattelen olevan jollain tapaa ”hyödyllisiä” tai ”tärkeitä”, olen vihdoin alkanut miettiä, mikä minua oikeasti kiinnostaa.

Kenties tästä syystä Ville-Juhani Sutisen kaihoa, viittauksia, nostalgiaa ja sujuvasti esiteltyä sivistystä pursuileva esseekokoelma oli hämmentävän vieraannuttava kokemus. Kirja ei missään nimessä ole huono. Lukiessa vain tuntui siltä, että en enää kuulu sen kohdeyleisöön.

Reunamerkintöjä on huolella laadittu kokoelma esseitä, jotka pyrkivät palauttamaan mieleen Galitsian, nykyisen Ukrainan ja Puolan alueilla sijainneen, kadonneen raja-alueen, joka oli aikoinaan osa Habsburgien hallitsemaa Keski-Eurooppaa. Sutinen käsittelee Galitsiaa paitsi historiallisena paikkana, myös myyttinä ja metaforana toisenlaiselle Euroopalle: omaamme monikulttuurisemmalle, hauraammalle ja pysyvästi keskeneräisemmälle. Kirja yhdistelee matkakirjoittamista, kirjallisuushistoriaa ja muistelmien sävyjä, kulkien Leopold von Sacher-Masochin, Stefan Zweigin, Joseph Rothin, Bruno Schulzin ja Shmuel Yosef Agnonin jalanjäljissä kaupungeissa ja maisemissa, joita he asuttivat tai teksteissään kuvittelivat. Paikoin teos muistuttaa kehityskertomusta, jossa päähenkilö ei ole niinkään Sutinen itse vaan eräänlainen kaunis Euroopan idea.

Lähtökohta on eittämättä kiehtova, mutta Reunamerkintöjen esittelemän kirjallisen kaanonin kohtuullisesti tuntevan lukijan näkökulmasta teos on kyllä tyylikäs mutta tarjoaa harmillisen vähän uutta. Jokainen luku esittelee kirjailijan ja aiheen – kärsimyksen, nostalgian, raunioiden estetiikan, ongelmallisen isäsuhteen, kodittomuuden – mutta turhan usein Sutinen tyytyy asioiden melko pinnalliseen tiivistämiseen, vaikka hän kyllä halutessaan kykenee kiinnostavampaankin analyysiin, kuten Schulzia käsittelevä luku osoittaa. Kokonaisvaikutelma on kuin selailisi rakkaudella laadittua keskieurooppalaista kirjallisuutta käsittelevän kurssin lukulistaa.

Kun Sutinen siirtyy omaelämäkerralliseen aineistoon, ote muuttuu henkilökohtaisemmaksi ja avoimemmaksi. On harmi, että isäsuhteen metaforinen taso ei oikein tahdo kantaa kaikkialle, minne sitä venytetään ja Keski-Euroopan patriarkaalisten hahmojen tuominen kuvaan ennemminkin vie näiltä jaksoilta tehoa kuin syventää niitä.

Omakohtaisiin kokemuksiin perustuvat kuvaukset käsitellyistä paikoista muodostavat lopulta yllättävänkin pienen osan taitavana matkakirjoittajana tunnetun Sutisen kirjasta. Sutinen kehystää Reunamerkinnät etsintänä – ei vain kadonneiden paikkojen vaan myös jonkinlaisen kulttuurisen itsen tai perinnön tavoitteluna. Hän vertailee omia havaintojaan kirjoista löytämiinsä kuvauksiin tuottaen eräänlaista spekulatiivista maantiedettä, jossa todelliset maisemat liukenevat kirjallisiin. Tämä ei sinänsä ole ongelma, onhan kirjallinen matkakirjoitus aina leikkinyt todellisuuden ja mielikuvan rajoilla, mutta Reunamerkinnöissä matkakuvausta on lopulta niin vähän, että nykypäivän Galitsia jää lukijalle melko etäiseksi.

* *

Ehkä suurin haaste liittyy lopulta tyylilajiin: Reunamerkintöjä pyrkii olemaan samanaikaisesti kirjallisuuskritiikkiä, henkilökohtaista esseistiikkaa, kulttuurihistoriaa ja matkakuvailua asettumatta yksiselitteisesti mihinkään tiettyyn kategoriaan. Lajityyppien yhdisteleminen on tunnetusti vaikeaa, mutta parhaimmillaan erittäin vetoavaa, kuten vaikkapa W. G. Sebaldin melankolisten teosten suosio on osoittanut. Lukijalle, joka ei vielä tunne Galitsian alueen historiaa tai keskieurooppalaista kirjallisuutta, Reunamerkintöjä voi toimia porttina uuteen kiehtovaan maailmaan. Sutisen kirjoitustyyli on sujuvaa, ja on arvokasta, että hän tekee tätä aineistoa tunnetuksi suomen kielellä.

Kaikesta huolimatta Reunamerkintöjä on vilpitön ja huolella tehty teos, jonka taustalla on aito kiinnostus Euroopan identiteetin ristiriitoihin ja rajapintoihin. Mutta kirjaa lukiessani ymmärsin, kuinka paljon oma suhteeni lukemiseen on muuttunut. Huomaan nyt, etten enää kaipaa kirjallisia oppaita, jotka näyttävät minulle, mikä on tärkeää ja tutustumisen arvoista. Sen sijaan olen vihdoin oivaltanut, että minun on tartuttava härkää sarvista ja itse löydettävä ne kirjat, jotka voivat opettaa juuri minulle jotain uutta tärkeinä pitämistäni asioista ja kyseenalaistaa juuri minun luutuneita käsityksiäni. Se, mikä liikuttaa ihailemiani kirjailijoita, ei välttämättä liikuta minua. Eikä tarvitsekaan.

Reunamerkintöjen Galitsia on juurettomuuden ja katkenneen kulttuuriperinnön näyttämö. Tunnistan tuon maailman ja koen sitä kohtaan samankaltaista ristiriitaista kaipuuta kuin Sutisen käsittelemät kirjailijat menetettyyn Eurooppaan. Mutta ymmärrän nyt, kuinka vaikeaa tuossa maailmassa on tuntea oloaan aidosti kotoisaksi, ellei jossain vaiheessa uskalla astua omalle polulle.

Niille, jotka edelleen etsivät Galitsian kaltaista myyttistä paikkaa, Reunamerkintöjä voi tarjota paljon. Se on hienosti kirjoitettu johdatus vähän tunnettuun alueeseen ja sen rikkaaseen kirjalliseen perintöön. Ja mikä parasta, se voi olla sisäänpääsy menetettyyn maailmaan.

Markku Nivalainen

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua