22-Pistepirkko ja Motelli Skronkle Tampereen Klubilla 23.11.2019.
Yksi kotimaisen rockin sitkeimpiä oman tiensä kulkijoita, garage rockista moneen suuntaan persoonallisesti poukkoillut utajärveläistrio 22-Pistepirkko pisti pillit pussiin vuonna 2015. Tai no, jäi määrittelemättömän mittaiselle tauolle, mikä voi merkitä ihan mitä tahansa eli jättää portit auki kuin Jari Litmasen jalkapallouran mahdollinen jatko.
”Ei tarvitse palata mistään, kun ei mihinkään mentykään”, yhtye totesi syksyn 2019 kiertuetta julkistaessaan.
Kulissien takaa oli kuulunut supinaa, ettei kaikki olisi hyvin yhtyeen leirissä; Keräsen veljekset, konevelho-basisti Asko ja laulaja-kitaristi PK, sekä lyömäsoittaja Espe Haverinen eivät enää viihtyisi samassa bändissä. Olipa totuus mikä tahansa, huilaustauko oli joka tapauksessa tehnyt hyvää, sillä vaikka trio sählää ja säätää ihan entiseen malliin, parhaimmillaan 22-Pistepirkko oli Tampereen loppuunmyydyllä Klubin keikalla maaginen.
* *
Klubille pirkot olivat ottaneet mukaan toisen suomirockin omalaatuisen helmen, 1980-luvun puolivälistä toimineen Motelli Skronklen. Edesmenneen näyttelijän Markku Peltolan yhtyeeksi takavuosina leimautunut Skronkle on luonut nahkaansa onnistuneesti, vaikka alkuperäisjäsenistä sekä Peltola että Esko Varonen ovat riveistä poistuneet.
Kauan mukana olleet Veli-Petteri Rajanti ja lyömäsoittaja Jakke Kivelä saivat tuoreina täydennyksinä rinnalleen kitarataiteilija Tuomas Luukkosen sekä sellisti Mirkku Mattisen. Skronklen musiikillisena matkanjohtajana toimii ainoana jäljellä olevana alkuperäisjäsenenä Hannu Raatikainen laulussa, kitarassa ja trumpetissa.
Vaikka Motelli Skronklen musiikin lajityypiksi mainitaan Wikipedia-sivuilla indierock, ei siinä ole koko totuus. Ei lähellekään. Ihan yhtä hyvin yhtyeen musiikkia voisi mainostaa avantgarde-performanssina tai vaikka freejazzina. Joka tapauksessa sitä leimaavat hypnoottinen vaaniskelu, psykedeelinen marssiaskellus, paikoin pirullisesti muriseva laulu, kuoro-mantrat, yleinen viipyileväisyys ja jumittava trippi. Vaivihkaisuudesta siirrytään äkkiä ärjähdykseen. Rummuissa soi enemmän naputteluja kuin varsinaisia lyömiä. Freejazz-henkisiä purskahteluja kuullaan lähes kaikista instrumenteista.
Varsinaisia teatterimaisia käänteitä Klubin lavalla ei nähty, paitsi kerran, kun yhtye kääntyi rumpalin suuntaan yhtenä rintamana virvelisooloa vasten. Mattisen sello toi yhtyeen palettiin mukavan lisäelementin. Myös Mattisen laulama, nimensä mukaisesti huuruinen Usvaa, nousi setistä esille. Myös Raatikaisen trumpetin ja Luukkosen kitaran vuoropuhelua hyödyntävä Susien laki nytkytteli herkullisesti. Perinteisemmin svengaava Kissimirri oli veikeä.
Hannu Raatikainen johtaa Motelli Skronklen askelta.
Keikan avauskappaleena soitettu 8. polvi kertoi mantramaisen laulumurinan myötä että luvassa on jotain aivan muuta. Synkeän uhkaava ja rokkaavaksi nouseva Kone oli mainio valinta keikan päätösiskuksi. Kieroa mutta koukukasta mutkittelua.
Motelli Skronklen keikka on hymynvirneen suupieleen pakottava taide-elämys. Siitä on turha hakea perinteisiä melodiakoukkuja tai jotain suoraviivaista. Yhtyeen valitsema tie on johdonmukainen, mutta erilainen – skronksahteleva polku halki musiikin hetteikön.
* *
Ennakkotunnelma ennen 22-Pistepirkon keikkaa oli vähän jännittynyt. Olisiko yhtye iskussa? Olisiko keikka hakemista ja säätämistä vai saisiko yhtye tiristettyä osaamisestaan parasta irti? Ei tarvinnut pelätä, että luvassa olisi pelkkä läpiluenta nostalgikoille, sillä jokainen 22-Pistepirkko-keikka on erilainen. Sen verran paljon yhtyeen tekeminen elää.
Alku lupasi hyvää, vaikka hetken näytti jo pahalta. Kolmikko aloitti Espen marakassien ja PK:n kitaran voimin hissuksiin ja vähällä sinisellä valolla Coffee Girlin. Samaan aikaan Asko makaili lavan toisella laidalla selällään ja oletettavasti sometti. Kappale itse meni hienosti ja on yksi yhtyeen rauhallisemman laidan helmiä. Mutta heti sen loputtua PK:n kitaralaitteet alkoivat oikutella. Ei pihaustakaan.
Espe veti PK:n säätäessä a cappellaa, johon yleisö kysyi ”saako taputtaa mukana”. ”Saatte, mutta koittakaapa löytää tahti”, Espe naljaili.
Pienen säätämisen jälkeen kitarakamat ymmärsi yskän ja Sad Lake City lähti mukavan murisevasti. Don’t Say I’m So Evil meni komeasti ison maailman meiningillä ja Espen polyrytmisillä lyömillä.
PK Keräsen kitarahurmaa.
Marakassien käyttö ja polveilevat rytmit luovat 22-Pistepirkon musiikille persoonallisen pohjan, johon garage-johdannainen kitarointi, Askon konehuminat ja PK:n naukuva lauluääni tuovat loput elementit. Toki arsenaaliin on vuosien saatossa saatu muunkinlaisia välineitä. Taito tehdä kauniita slovareita on ollut yhtyeellä hallussa koko ajan.
Asko vaihtelee koskettimista ja koneista tarpeen mukaan bassoon, jonka kanssa liikkuu pitkine raajoineen sen verran persoonallisesti ettei hahmosta voi erehtyä.
Klubin kahden illan visiittiä edeltäneellä Jyväskylän Lutakon keikalla yhtye oli Askon mukaan traumatisoitunut, koska ”keikka oli ihan shattered”. ”Mut nyt me ollaan tässä!” Verevä ja monipuolinen trio oli luonut nahkansa epäonnistumisista ja oli Klubilla kovassa iskussa.
Asko Keränen ehti koskettimien, koneiden ja basson lisäksi myös maata selällään ja somettaa.
Kun 22-Pistepirkko vuonna 2015 jäi tauolle, suunnitelmissa oli uusi levy. Siltä tai muilta mahdollisilta tulevaisuuden julkaisuilta kuultiinkin Klubilla materiaalia. Etenkin yksi instrumentaali lupaili oikein hyvää.
Reilun rokkiosuuden jälkeen PK vaihtoi puoliakustiseen, jossa kertoi olevan Tapio Rautavaaran vanhat kitaramikit! Sen kanssa ja Espen marakassien tahdittamana PK esitti yhtyeen suurimman hitin Birdyn. Yleisö huolehti linnunliverryksestä, tunnelma oli upea! Ja millä nostolla mentiin viimeiseen kertosäkeeseen!
Asko on yhtyeen kovin tarinoija välispiikeissä ja vanhempi veljes myös säheltää ja säätää eniten, jos tuntuu, että keikan suuntaa täytyisi miettiä uudestaan. Yhtye reagoi hienosti yleisön toiveisiin, nytkin kuultiin hienosta toivekortista heiluteltu, pienesti kaunis Sweet Rodeo Heart.
Riehakas Wild Billy, iloinen So Happy Today ja jykevä Rat King saivat peräänsä Frankensteinin ja Stupidin, – melkoinen rokkitäyskäsi Pirkko-keikalle. Kolmen lunta käsittelevän encore-biisin (So Much Snow, Texacoson ja (Just a) Little Bit More) jälkeen voi todeta, että jo pelkästään tämän keikan takia 22-Pistepirkon kannatti laittaa taas hynttyyt yhteen. Yhtye oli Tampereen Klubilla verevä, hauska, rokkaava, koskettava ja omalaatuinen itsensä.
Ilkka Valpasvuo
