Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Ville Aalto on kuunnellut musiikkia, musiikkia ja vielä kerran musiikkia.
1
Manchesterilaisen Elbow-yhtyeen plakkarissa on kolmen klassikkoalbumin suora. The Seldom Seen Kid (2008), Build a Rocket Boys! (2011) ja The Take Off and Landing of Everything (2014) sementoivat bändin aseman brittipopin vanhempina valtiaina, jotka onnistuvat mahduttamaan samaan kappaleeseen niin kehtolaulun, juomalaulun kuin taistelulaulunkin. Vuonna 2017 julkaistu Little Fictions vaikutti jonkinasteiselta välityöltä, mutta tänä syksynä ilmestyneellä Giants of All Sizes -albumilla nelikko on taas elämänsä iskussa. Jo yksistään The Delayed 3:15 -laulun jousisovitus nostaisi levyn vuoden parhaiden joukkoon, ja tuskinpa yksikään toinen yhtye saisi brexitistä tehtyä yhtä riipaisevaa kappaletta kuin Empires.
2
Phil Elverumin elämään on mahtunut murhetta. Vuonna 2016 hänen pitkäaikainen puolisonsa Geneviève Castrée menehtyi, ja tänä vuonna on uutisoitu Elverumin ja näyttelijä Michelle Williamsin avioliiton kariutumisesta. Meidän onneksemme Elverum on mestari kanavoimaan surunsa taiteeseen. Lost Wisdom pt. 2 on Elverumin Mount Eerie -yhtyeen ja Julie Doironin toinen yhteisteos ja todennäköisesti murheellisinta tänä vuonna julkaistua musiikkia. Näennäisen vähistä elementeistä koostuvaa levyä voisi luonnehtia kokeelliseksi indiefolkiksi, mutta toisaalta on ihan sama miksi tätä taivaallisen liikuttavaa albumia nimittää.
3
Ydinperhe räjäytti niin sanotusti pankin viimevuotisella Älä tee mitä pitää -albumillaan. Nyt eräänlainen sisaryhtye Kohti tuhoa – jossa soittaa Ydinperheen kitaristi Aleksi Nurminen – laittaa melkeinpä vielä paremmaksi. 17-minuuttinen hardcore-ilotulitus Ihmisen kasvot on tinkimätöntä, mutta kummallisen helposti lähestyttävää meteliä, jota arvostaakseen ei tarvitse olla sen kummemmin lajiin perehtynyt. Sitä paitsi, voiko olla rakastamatta levyä, jolta löytyvät sekä Pyrkyreiden paratiisi– että Mulkkujen maailma -nimiset kappaleet?
4
Kun Arthur Russell kuoli vuonna 1992, tämä monipuolinen muusikko jätti jälkeensä yli tuhat kelanauhaa, kasettia ja digitaalista nauhoitusta sekä valtavan määrän runoutta ja sanoituksia. Niistä on tämän vuosituhannen aikana koottu monta hienoa albumia, joilta käy ilmi umpilahjakkaan ja rohkean Russellin taito tehdä niin liikuttavaa, perinteistä lauluntekijämusiikkia kuin rajoja rikkovaa tanssipoppiakin. Kaiken järjen mukaan tynnyrin pohja tulee jossain kohtaa vastaan, mutta onneksi ei vielä. Iowa Dream on ehdottomasti parhaasta päästä Russell-kokoelmia, ja vaikka sen sisältämiä 19 kappaletta voisikin kutsua demoiksi, niissä on enemmän luonnetta ja ajatusta kuin useimmissa täydellisesti loppuun hiotuissa studionauhoituksissa.
5
Neoklassista musiikkia ihmisille, joilla ei ole makua. Illalliskutsujen ääniraita muotoilualan opiskelijoille. Soundtrack elokuviin, joita ei onneksi ole olemassa. A Winged Victory for the Sullen ei ole kaikkien modernin instrumentaalimusiikin ystävien makuun. Jos kaksikon populistinen lähestymiskulma ambientiin ja uusklassiseen orkesterimusiikkiin kuitenkin miellyttää, uusi The Undivided Five -albumi kannattaa ehdottomasti ottaa kuunteluun. Talven tuloon täydellisesti sopivan jousivyörytyksen ohella duo väläyttelee myös merkkejä jonkinlaisesta huumorintajusta. Claude Debussyn ja Jóhann Jóhannssonin innoittama levy sisältää muun muassa kappaleen Aqualung, Motherfucker.
Ville Aalto