Runoilija on aina mies ja todennäköisesti juovuksissa – ainakin suomalaisissa elokuvissa

25.11.2024
levoton tuhkimo by hanna maria gronlund kulttuuritoimitus INSTA

Kuva: Matti Kuusela

KUUKAUDEN LEHTI | Filmihullua lukiessa oppii paljon muutakin kuin elokuvan maailmaa – jos lehden vain saa jostain käsiinsä.

Filmihullu on pieni ihme. Tai oikeastaan suuri. Hulluna vuonna 1968 perustettu elokuvalehti ilmestyy yhä, pyhästi painettuna, kuusi kertaa vuodessa.

Pirkanmaalla sitä on tosin vaikea uskoa. Lehteä ei tahdo saada käsiinsä mistään, myynnissä se ei ole ainoassakaan lehtipisteessä tai kirjakaupassa, kirjastoista ihmelehti löytyy vain Metsosta, Pirkkalasta, Hervannasta ja – Kihniöstä!

Kauan eläköön Kihniö.

Jos haluaa ostaa Filmihullun, pitää matkustaa Helsinkiin, Espooseen tai Turkuun. Näissä metropoleissa se löytyy Akateemisesta kirjakaupasta, Tampereella ei.

Syytä en voi ymmärtää. Onhan täällä perinteitä: Filkkarit, Pirkanmaan elokuvakeskus, Arthouse Cinema Niagara, Juha Elomäki, Matti Apunen

* *

Selaan uusinta ja ilmeisen luettua Filmihullua Metsossa ja ilahdun suuresti. Sen aiheena on runous. Ja kattaus on monipuolinen: Charles Bukowski, Jim Jarmusch, Tarkovski, T. S. Eliot, Ihara Saikaku… Minua kiinnostaa kuitenkin eniten Kalle Toivosen essee.

Siinä hän kertoo, miten suomalaiset runoilijat ovat näkyneet suomalaisissa elokuvissa.

Lista on hätkähdyttävän lyhyt: Johan Ludvig Runeberg, Aleksis Kivi, Eino Leino ja Lauri Viita. Siinä kaikki!

No, Jaakko Pakkasvirran vuonna 1978 ohjaamassa Runoilija ja muusa -elokuvassa Leinon lisäksi mukana on on L. Onerva ja Lauri Viitaa palvovassa Heikki Kujanpään Putoavissa enkeleissä (2008) taustalla käyskentelee Aila Meriluoto.

Toivonen kirjoittaa:

”Leinon ja Viidan kuvaaminen rypemässä päihde- ja mielenterveysongelmien keskellä on olennainen osa heidän taiteilijamyyttejään [… ]Kummankin runoilijaparin kuvauksessa olisi tyrkyllä naispuolinen runoilija valokeilaan, joka jää varjoihin tarkkailemaan pönöttävän puolisonsa nerokasta sekoilua.”

Mielenkiintoista oivaltaa vasta nyt, elokuvamutkan kautta, että Suomi on totisesti proosan maa. Kuten Toivonen sen sanoo:

”Harva on lukenut Kalevalaa tai Vänrikki Stoolin tarinoita verrattuna Seitsemään veljekseen tai Väinö Linnan juttuihin. Suosituinta kotimaista runoutta lienee Eino Leino – Vesku Loirin tulkitsemana.”

* *

Toki suomalaisissa elokuvissa vilahtelee runoilijoita, mutta vain tyyppeinä, yleisniminä, samanlaisina kuin taiteilija, ylioppilas, koroilla eläjä… Toivosen mukaan valkokankaan runoilija on hyödytön haaveilija, pummi, taivaanrannanmaalari. Runoilijalla on kravatti vinossa, sillä on oudot jutut – ja hän on aina mies.

Naiset voivat ja saavat runoilla, mutta he eivät voi olla runoilijoita. Valkokankaalla.

Sama taitaa päteä myös suomalaisessa teatterissa. Olemme nähneet Lauri Viidan Tampereen Työväen Teatterin Suurella näyttämöllä, mutta emme tamperelaisen kirjallisuuden tärkeimpiä nimiä Kirsi Kunnasta, Eeva-Liisa Manneria tai Mirkka Rekolaa.

Ja he ovat kaikki runoilijoita, aikalaisia, ystäviä. Eikö heistä saisi aivan järkyttävän hyvää näytelmää? Tai ihan oikeaa elokuvaa? Sellaista, jossa sankari ei ryyppäisi ja sekoilisi vaan tekisi työtä, kirjoittaisi runoja, rakastaisi paitsi miehiä ja naisia myös sanoja ja luontoa.

Totta. Tylsää.

* *

Peter von Bagh loi päätoimittajavuosinaan (1971–2014) Filmihullun linjan, josta on pidetty viisaasti kiinni Lauri Timosen kaudella.

Pidän paljon Filmihullun tyylistä. Kirjoittajat eivät tärkeile, yleisote on rento ja ymmärtäväinen ja juttuja lukiessaan ymmärtää paljon muutakin kuin elokuvaa. Ankaraa asiaakin löytyy – vieraskynään uusimmassa lehdessä tarttunut ohjaaja ja käsikirjoittaja Janne Kuusi antaa palaa. Hän paljastaa, millaisessa ahdingossa suomalaiset elokuvantekijät työskentelevät.

Kuusi itse lopetti tämän hulluuden vuona 2010.

”Lopetin, koska en rakastanut niin paljon elokuvan tekemistä järjettömissä olosuhteissa, että olisin tappanut itseni apinan raivolla. Kroonisen vaurion urani elokuvaohjaajana tosin aiheutti: ahdistus- ja masennuspillereitä joudun napsimaan lopun ikääni ja harva se yö herään ahdistusuneen, jossa tahmaisissa kuvauksissa mikään ei etene eikä onnistu.”

Kuusi antaa ohjeen uusille elokuva-alan yrittäjille.

”Ulkomailla kannattaa aina valehdella leffabudjetti kaksinkertaiseksi, koska kukaan ei usko suomalaisia minibudjetteja todeksi.”

Filmihullun viimeisellä sivulla kerrotaan loistava uutinen: lehden kaikki vuosikerrat on saatu digitaaliseen muotoon ja niitä voi lukea Kansalliskirjastossa Helsingissä, Turun yliopiston kirjastossa, Åbo Akademiin kirjastossa,  Jyväskylän yliopiston kirjastossa, Itä-Suomen yliopiston kirjastossa Joensuussa ja Kuopiossa, Oulun yliopiston kirjastossa ja eduskunnan kirjastossa.

Mikä puuttuu? Ja miksi?

Tampere, täältäkin.

Matti Kuusela

Lue kaikki Kuukauden lehti -sarjan jutut täältä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua