Kirsten Dunst sarjassa On Becoming a God in Central Florida. Kuva: Netflix

1

Verkostomarkkinointi – perin ahdistava asia mutta pieteetillä tehdyn tv-sarjan aiheena kaikkea puhdasta viihdekultaa. Netflix-sarja On Becoming a God in Central Florida kytkeytyy lajin kulta-aikaan 1990-luvulle ja FAM-ketjun ympärille.

Markkinointiportaiden ylätasanteella seisovat tuoteperheen pyörittäjät vievät rikastumisesta haaveilevia taviksia kuin litran mittaa. Päähuomio kiinnittyy yksinhuoltajaäiti Krystal Stubbsiin, joka joutuu painiskelemaan miehensä monisyisen verkostomarkkinointimenneisyyden kanssa. Samalla jostain pitäisi repiä elanto itselle ja vauvalle.

Kirsten Dunst tekee mahtavan roolisuorituksen Krystalina, jonka kyvykkyys alkaa kukkia white trash -tyylisen olemuksen alta. Théodore Pellerin säälittävän limainen kaupustelijakuikelo Cody Bonar lienee vuoden hyvällä tavalla vastenmielisimpiä hahmoja.

On Becoming a God in Central Florida Netflixissä.

2

Uskallan suositella The Beatles – Get Back -dokumenttia, vaikka olen nähnyt 8-tuntisesta pläjäyksestä vain vajaa tunnin illanvieton yhteydessä ystäväni luona. Tarjolla on ainutlaatuinen kurkistus Let It Be -albumin (1970) studiosessioihin ja samalla oivallinen katsaus Fab Fourin lopunaikojen ryhmädynamiikkaan.

Dokkarimaratonin alkupuolen perusteella Paul McCartney vaikuttaa olevan alituiseen äänessä oleva päällepäsmäri, kun taas John Lennon on studiossa poissaolevahko mutta yllättävän rennon oloinen kaveri. Isompaa kitkaa herrojen välillä ei ainakaan vielä näy. Joka tapauksessa, tiedän mitä katson tänä jouluna.

Get Back Disney+-palvelussa. Lue Joni Klingin arvio elokuvasta täältä.

3

Luen paraikaa Phil Collinsin omaelämäkertaa, jonka nimi on Phil Collins (2018). Se on tyypillisestä rakenteestaan huolimatta kiinnostava teos yksinkertaisesti siksi, että Collinsin elämä on kiinnostava. Proge rock -suuruus Genesiksen matka 1980-luvun suurimpien popyhtyeiden joukkoon ja Collinsin siirtyminen rumpalista solistiksi on oma lukunsa, kuten myös miehen puolivahingossa käynnistynyt sooloura.

Kuten artisti itsekin kirjoittaa, 1980-luvulla hänen naamansa oli joka paikassa. Ihmekös tuo, jos myöhempinä vuosina on alettu puhua muun muassa Phil Collins -darrasta.

Kiintoisaa kirjassa on myös miehen armoton musafanitus ja se, miten hän on myöhemmin ystävystynyt nuoruuden idoleidensa, kuten Robert Plantin, George Harrisonin ja Eric Claptonin kanssa. Tähden ongelmainen parisuhde-elämä on kirjan vähiten kiinnostavaa antia, mutta kyllä sekin musamuisteloiden sivussa menee.

4

Maailman paras sitcom – on se, yhä ja aina vain. 1990-luvun hittisarja Seinfeld yllättää joka kerta neroudellaan, käsittämättömän kovalla roolituksellaan ja ysärinmakuisella raikkaudellaan, vaikka olen katsonut sarjan jo ainakin kolmesti alusta loppuun läpi. Enää Jerryn, Georgen ja kumppaneiden toilailuja ei tule tuijotettua dvd-bokseilta, vaan koko yhdeksän kauden komeus saapui tänä syksynä Netflixiin. Nyt olen menossa neloskaudessa, katsotaan, josko pääsisin maaliin asti uuteenvuoteen mennessä.

Seinfeld Netflixissä.

5

Kuuntelen joulumusiikkini pitkälti croonereiden laulamana. Kuten Wikipedia tietää kertoa, Crooner on Yhdysvalloissa 1920-luvun lopulla syntynyt nimitys populaarimusiikin mieslaulajille, jotka omaksuivat mikrofonin mahdollistamana pehmeän ja tunteellisen laulutavan. Ja tämä tapahan istuu joululauluihin mitä parhaiten.

Ei siis muuta kuin vanhat klassikot soimaan esimerkiksi Frank Sinatran, Nat King Colen, Dean Martinin ja Tony Bennettin tulkitsemina. Tästä soittolistasta pääsee joulutunnelmaan vielä tapaninakin.

Tomi Nordlund

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua