Miles Davis ja Kadonneet-trilogia – maestron kuolemasta on kulunut 30 vuotta

Miles Davisin septetti kiersi Eurooppaa loppusyksystä 1971. Kuva: JPRoche / Wiki Commons

Arto Murtovaara

Miles Davis: The Lost Concert -levyn julkaisun takana on levy-yhtiö Sleepy Night Records, eikä tuota epiteetillä ”stunning”, mykistävä, varustettua levyä ole ollut ainakaan täällä ennakkokuuntelussa. Tuplalta löytyy 10.7.1991 La Grande Hallessa, La Villettessä Pariisissa äänitetty konsertti. Siinä maestro palasi toisen kerran – vastoin periaatteitaan – vanhan materiaalinsa pariin ja marssitti lauteille pitkän liudan entisiä soittokumppaneitaan.

Vain kaksi päivää aikaisemmin Miles Davis oli esiintynyt Montreux’n jazzfestivaaleilla Quincy Jonesin kokoamien yhtyeiden kanssa ja tulkinnut Gil Evansin sovittamaa klassista 1950- ja -60-luvun musiikkiaan – yleisön suureksi hämmästykseksi. Keikasta tehty taltiointi (Warner, 1993) tuotti Milesille hänen seitsemännen Grammy-palkintonsa.

Sveitsin-konsertin jälkeen Miles lensi Pariisiin tälle ”spesiaalikeikalleen”, jota siis mainostettiin otsikolla Miles ja ystävät, eikä sen enempää yleisöllä kuin hänen yhtyeellään ollut pienintäkään aavistusta, mitä tuleman pitää. Milesin kanssa lavalle kipusi nimittäin hänen soittokumppaneitaan 1950-, 1960-, 1970- ja 1980-luvuilta: Chick Corea, Bill Evans, Al Foster, Steve Grossman, Herbie Hancock, Dave Holland, Darryl Jones, John McLaughlin, Jackie McLean, John Scofield ja Joe Zawinul.

Varsinaisessa yhtyeessä soittivat Kenny Garrett, Joseph ”Foley ”McCreary, Deron Johnson, Richard Patterson ja Ricky Wellman. Sen kanssa Davis esitti kolme kappaletta, minkä jälkeen yleisö sai kuulla vierailijoita ja bändin muusikoita erilaisissa variaatioissa. Kaikkiaan purkkiin laitettiin 13 biisiä. Ohjelmistossa olivat muun muassa Star People, Perfect Way, Human Nature, In A Silent Way / It’s About That Time, Dig, All Blues, Watermelon Man, Footprints sekä Princen Penetration. Keikka päättyy sävellykseen Jean-Pierre, jonka soidessa lavalla oli lähes jokainen kynnelle kykenevä.

* *

Vain pari kuukautta myöhemmin Miles Davis sairastui keuhkokuumeeseen ja vietiin sairaalaan Santa Monicassa Kaliforniassa. Hän sai siellä sydäninfarktin, vaipui koomaan ja menehtyi 65-vuotiaana. Yksi 1900-luvun merkittävimmistä musiikin voimahahmoista, jazzin ehkäpä kaikkien aikojen suurin muusikko ja säveltäjä, oli poissa.

Kun avasin Levykauppa Äxän katalogin, löysin 263 Miles Davis -nimikettä. Eipä ihme. Virallisesta diskografiasta löytyy hänen nimellään 54 studioalbumia, 46 livelevyä, viisi soundtrackia, 18 kokoelmalevyä, 14 box-settiä ja kolme remix-albumia. Davis oli aallonharjalla 1950-luvun alusta aina kuolemaansa saakka, suunnannäyttäjä, tienraivaaja, esikuva.

The Man With The Horn.

* *

Häijy kvintetti

Sleepy Night Records julkaisi vuonna 2019 trilogian ensimmäisen levytyksen Miles Davis: Lost Quintet. Se on 50-vuotisjuhlajulkaisu, joka tarjoilee elävänä Miles Davisin kolmannen suuren kvintetin, joka taltioitiin Rotterdamissa 9.11.1969.

Äänitys on tehty vain kolme kuukautta klassisten, kolme päivää kestäneitten Bitches Brew -studionauhoitusten jälkeen. Itse levyhän julkaistiin maaliskuussa 1970. Se jatkoi aiemmin samana vuonna julkaistun In A Silent Way -albumin avaamaa uraa – ja muutti käytännössä niin jazzin suunnan kuin kaikkien äänityksiin osallistuneiden muusikoiden urapolut. Se avasi myös Miles Davisin uran kolmannen, sähköisen kauden.

Milesin vanha bändi, toinen klassinen kvintetti, oli hajonnut vuonna 1968. Tässä kymmenen keikan Euroopan-kiertueen päätöskonsertissa Milesin rinnalla soittivat Chick Corea (Fender Rhodes), Dave Holland (basso) ja Jack DeJohnette (rummut) sekä ainoana vanhasta yhtyeestä Wayne Shorter (tenori ja sopraanosaksofoni). Tämä oli viimeinen kerta, kun Miles Davis ”levytti” pienyhtyeellä perinteisin soittimin, eikä tämäkään kokoonpano tehnyt yhtään varsinaista studioalbumia.

”Saatuamme In a Silent Wayn valmiiksi vein bändin kiertueelle; vakiokokoonpanoni oli nyt Wayne, Dave, Chick ja Jack DeJohnette. Kunpa vain tätä bändiä olisi äänitetty livenä, sillä se oli huikean hyvä”, Davis valitteli teoksessa Miles – Omaelämäkerta (Miles Davis & Quincy Troupe, WSOY, 1990). ”Chick Corea ja jokunen muu taisi nauhoittaa muutaman live-esityksemme, mutta Columbia missasi koko homman.”

Miles Davis oli oikeassa, bändi on tässä enemmän kuin huikean hyvä. Runsaan 58 minuutin mittainen rypistys tuo lauteille ilmielävänä järisyttävän tiukan kvintetin – epäilemättä aikansa parhaan pikkuyhtyeen. Jo avausraita, Joe Zawinulin sävellys Directions, on järkyttävää tykitystä ja melkein päräyttää nesteet punttiin. Häijyintä soittoa, mitä olen ikinä kuullut!

Miles itse on aivan huikeassa vedossa, samoin Wayne Shorter sekä Jack DeJohnette. Tuohon aikaan Miles aloitti keikat usein juuri tällä raidalla, joka on myös Bitches Brew -albumin alaotsikko. Kaikki muutkin raidat ovat yhä järeitä ja kokonaisuus uskomattoman ehjä.

Toisena yhtye soittaa komean kymmenminuuttisen version Bitchers Brew’sta. Kolmantena soi Shorterin sävellys Sanctuary, joka sekin löytyy Bitches Brew’lta. Päätösraitana soi yltiökireänä käynnistyvä Masqualero, joka sekin on Shorterin käsialaa ja löytyy Milesin albumilta Sorcerer (1967).

Yhtye on tässä häikäisevän tiivis ja äreä. Täydet viisi tähteäkin tuntuvat aivan liian valjulta.

Tätä kvintettiä on julkaistu myös otsikolla Live In Europe 1969: The Bootleg Series Vol 2 (2013, Sony / Columbia / Legacy). Kolmen cd:n ja yhden DVD:n pakettiin on taltioitu kaksi konserttia Antibesin festivaalilta Ranskasta ja yksi konsertti Tukholman Folkets Husista. DVD on äänitetty Berliinin Filharmoniassa. Toinen Ranskan-konserteista on julkaistu Japanissa vuonna 1993 nimellä 1969 Miles Festiva De Juan Pins.

* *

Sähköinen septetti

Viime vuonna julkaistu tuplalevy Miles Davis: The Lost Septet vie marraskuun 5. päivään vuonna 1971 ja Wienin kuuluisan konserttitalon lavalle kesken bändin 25 keikan Euroopan-turneen. Miles on entistäkin sähköisempi. Ja edellisen lailla tämäkään kokoonpano ei tehnyt koskaan studioalbumia.

Miles oli jo useamman vuoden kuunnellut Jimi Hendrixin, James Brownin ja Sly Stonen kaltaisia rockmuusikoita, ja nuo vaikutteet kuuluvat. Tässä hän on alkanut muokata trumpettinsa ääntä wah wah -pedaaleilla. Vaikutus näkyy myös siinä, että lavalla on perkussioita sekä sähköbasso. Hän julkaisee kiertueen jälkeen albumin A Tribute to Jack Johnson sekä levyn Live-Evil juuri ennen kiertueen loppua.

Miles Davis oli hyvässä vedossa (ilman huumeita) ja suosionsa huipulla. Hän voitti tuona vuonna sekä Playboyn että Down Beatin kriitikkoäänestykset. Kiertueella septetissä soittivat Gary Bartz (altto ja sopraano), Keith Jarrett (sähköpiano, urut), Michael Henderson (sähköbasso), Ndugu Chancler (rummut), Don Alias (perkussiot) ja Mtume (perkussiot).

Täyteläisessä, hienosti rullaavassa materiaalissa on jälleen paljon tuttua ja itse maestro on huippuvireessä trumpetteineen. Setin avaa jälleen Zawinulin Directions, ja Shorterin Sanctuary kuullaan kahdesti. Kahdeksan biisin kokonaisuus kestää yli 100 minuuttia. Vaikka kokonaisuus on komea ja sähäkkä, se ei minun kirjoissani yllä aivan yhtä korkeisiin pisteisiin kuin edellä mainittu kvintettilevy.

Ehkä viisi tähteä kuitenkin.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua