Euroopan unionissa on 24 virallista kieltä – hiljaisuus ei saa enää olla 25:s

Olivier Guez. Kuva: Claude Truong-Ngoc / Wiki Commons

Le Grand Tour. Ouvrage collectif sous la direction d’Olivier Guez (Grasset, 2022). 453 sivua.

”Nuori mies, saksalaiset tappoivat sodassa kaksi poikaani. Suomi taisteli Saksan puolella. Te olette suomalainen. Ymmärtänette, etten voi pitää teistä.”

Maalaistalon isoäiti toivotti suomalaisen opiskelijan kesätöihin Itä-Ranskassa vuonna 1971. Illuusio suuresta eurooppalaisesta perheestä koki kolahduksen nuoren miehen mielessä. Tapaus jäi kaivertamaan, mutta ei järkyttänyt Eurooppa-vakaumustani. Pääsin takaisin tolpilleni työskennellessäni sen kesän pelloilla ja navetassa isoäidin veljen kanssa. Ensimmäisen maailmansodan sinertävänenäinen ja baskeripäinen veteraani oli humaani ja avarakatseinen. Hänen mielestään Suomi oli pärjännyt hyvin säilyttäessään itsenäisyytensä, vaikka olikin nyt Neuvostoliiton puristuksessa.

Euroopan yhdentyminen on ollut suuri rauhan projekti. Sellaisena se alkoi, kun sodan perusraaka-aineet hiili ja teräs otettiin hiili- ja teräsyhteisön hallintaan. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on kouriintuntuvasti nostanut näkyviin EU:n merkityksen rauhan ja vakauden turvaajana. Se on myös kirkastanut eurooppalaisia arvoja. Demokratian, kansalaisvapauksien ja oikeusvaltion merkitys ymmärretään paremmin. Yhteisvastuu ja solidaarisuus ajavat kansallisen itsekkyyden edelle. Koemme voimakkaasti, että Ukraina taistelee paitsi olemassaolostaan myös eurooppalaisten ihanteiden puolesta.

Euroopan integraatio on kuluneina vuosikymmeninä näyttäytynyt pääasiassa taloudellisena ja poliittisena yhdentymisenä. Sitä varten tarvitaan hallinto- ja päätöksentekorakenteita. Euroopan komission ja parlamentin, neuvoston, erilaisten komiteoiden ja huippukokousten sekä Brysselin EU-kortteleiden kautta kansalaisille välittyy helposti kuva lainsäädäntöön ja byrokratiaan perustuvasta yhteisestä Euroopasta. Tässä ei ole sinänsä mitään pahaa. Instituutiot ovat välttämättömiä, perusteli aikoinaan Euroopan yhdentymisen kantaisiin kuulunut Jean Monnet.

Kansallisvaltioista riippumaton itsenäinen komissio ja sitä tukevat muut instituutiot pyöräyttivät liikkeelle peruuttamattoman yhdentymiskehityksen. Jatko onkin suurta eurooppalaista menestystarinaa ja yhä syvenevää integraatiota, tosin nitisten ja natisten, usein kriisien kautta.

Monnet’n kerrotaan myöhempinä vuosinaan todenneen, että jos hän saisi aloittaa Euroopan yhdentämisen uudelleen, hän aloittaisi kulttuurista. Tämäkään tulokulma ei ole uusi. Jo Victor Hugo ja Stefan Zweig pohjustivat puheenvuoroillaan ja pamfleteillaan ajatusta suuresta eurooppalaisesta kansojen välisestä yhteydestä.

Kulttuurinen Eurooppa-visio oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen myös kreivi Richard N. Coudenhove-Kalergilla, Paneurooppalaisen liikkeen perustajalla. ”Sillä kansa on hengen, sivistyksen valtakunta, ja sitä ei voi rajapyykeillä rajoittaa.” [R.N. Coudenhove-Kalergi: Paneurooppa; WSOY, 1930] Valtiolliset rajat tulisi Euroopasta poistaa ja kansallisuuden tulisi olla kunkin ihmisen yksityisasia, uskonnon tapaan.

Puuttuva kulttuuritulokulma painottuu nyt Ranskan EU-puheenjohtajakauden yhteydessä vahvalla kirjallisella puheenvuorolla. Ranskalainen kirjailija, toimittaja Olivier Guez on toimittanut kokoelman Eurooppa-aiheisia tekstejä (Le Grand Tour, Ouvrage collectif sous la direction d’Olivier Guez; Grasset, 2022). Teoksen rakenne ja sisältö on mielenkiintoinen, jopa ainutlaatuinen. Guez valitsi jokaisesta EU-jäsenmaasta tunnetun nykykirjailijan ja pyysi tältä lyhyttä 10 000 – 20000 merkin tekstiä ”kotimaan paikasta, jolla on yhteys eurooppalaiseen kulttuuriin ja historiaan”. Kokoelman tekstit ovat ranskaksi, valtaosa käännöksinä, neljä kertomusta on kirjoitettu alun perin ranskaksi.

Valitut 27 kirjoittajaa edustavat paitsi eri kansallisuuksia myös eri ikäluokkia. Nuorin on syntynyt 1988 ja vanhin 1936. Naisia on 12, miehiä 15. Suomea edustaa Sofi Oksanen. Teos julkaistiin tämän vuoden alussa ja se on saanut tukea sekä Ranskan kulttuuriministeriöltä että Ranskan EU-puheenjohtajuudelta.

Toimeksiannon saatuaan kirjailijat ovat tehneet työtä käskettyä, ilmeisen innostuneina. Tuloksena on kokoelma vaikuttavia tekstejä, jotkut hyvinkin omakohtaisia, monet haastavia ja kyseenalaistavia, kaikki tyynni vahvasti eurooppalaisia. Toimeksiannon edellyttämät fyysiset paikat on valittu selvästikin huolella. Monet niistä ovat arkipäiväisiä: puisto, asema, tori, hautausmaa, yleinen kylpylä, hiekkaranta, laiva, vankila, kahvila. Turistinähtävyyksiä ei esitellä eikä kilpailla danteilla, prousteilla, picassoilla tai sibeliuksilla. Kaikille esiin nostetuilla paikoille kirjoittajat löytävät tai kehittävät kulttuurisen tai historiallisen Eurooppa-yhteyden.

Tekstien Eurooppa-ulottuvuus ei ole päälleliimattua eikä väkisin puserrettua. Kirjoittajat ovat tarttuneet valituissa paikoissa henkilöhistoriaan, rakennukseen, taideteokseen, ilmiöön tai historialliseen tapahtumaan ja sijoittaneet sen eurooppalaiseen yhteyteensä. Kertomukset ovat kuitenkin hyvin henkilökohtaisia, niistä välittyy kirjoittajan vahva side kuvailtuun paikkaan.

Mutta ennen kaikkea kirjoittajien eurooppalaisuus näyttäytyy vahvimmillaan kyvyssä asettaa kertomukset osaksi sitä yhteistä muistia, joka yhdistää kaikkia niitä, jotka pitävät itseään eurooppalaisina. Tässä suhteessa Olivier Guezin alkupuheenvuoron viittaus W.G. Sebaldiin on osuva. Lukija kulkee kirjoittajan johdattamana valituissa kohteissa näennäisesti sattumanvaraisesti, mutta yhtäkkiä Eurooppa-näkymä kirkastuu ja lukija huomaa yhtäkkiä kuulevansa, ymmärtävänsä ja asettavansa laajempaan yhteyteen sitä mitä kirjoittaja nostaa esiin kertomuksen motiiviksi yhteisestä eurooppalaisesta muististamme.

Eurooppalaisuus vyöryy tässä kokoelmassa vastustamattomasti esiin yhteisen historian ja jaettujen koettelemusten kautta. Juutalaisvainot ovat keskeisenä teemana puolalaisessa, slovakialaisessa, romanialaisessa ja itävaltalaisessa tekstissä. Kommunismin ikeen alla eläminen ja sen aiheuttama kulttuurinen kansanmurha heijastuvat saksalaisessa, suomalaisessa ja virolaisessa tekstissä. Fasismi, orjakauppa ja Afrikasta tulevien siirtolaisten julmat kohtalot Välimerellä näkyvät vastaavasti italialaisessa, portugalilaisessa ja maltalaisessa tekstissä.

Eurooppalainen muistimme on täynnä sotia, vainoja, syrjintää. Niitä ei voi eikä pidä unohtaa. Ne laahautuvat mukana sukupolvien ketjussa ja se on hyvä asia. Puolalainen Agata Tuszynska etsii Varsovan keskustasta paikkoja, joissa aikoinaan kulki juutalaisgeton muuri. Hänen äitinsä selviytyi pikkutyttönä getosta, mutta Tuszynskan sanoin tuo muuri on hänessä itsessäänkin edelleen.

Itävaltalainen Eva Menasse kertoo kepeällä tyylillä vierailustaan Habsburg-museossa Bad Ischlissä. Kun samassa vierailijaryhmässä oli israelilainen pariskunta, muistuu Menasselle – itsekin juutalaista syntyperää – mieleen, että vuonna 1938 Itävallan juutalaisilta kiellettiin perinteisten itävaltalaisasujen kuten dirndlien ja nahkahousujen käyttö. Habsburgien valtakaudella Itävalta-Unkarissa oli sinänsä ollut hyviäkin aikoja juutalaisille; kaikkinainen virallinen syrjintä valtakunnassa oli 1800-luvun puolivälissä kiellettyä. Nyt sattui vielä oppaanakin olemaan Habsburg-suvun jäsen (jolle pyydettiin antamaan sopiva juomaraha)!

Maltalainen Immanuel Mifsud kuvailee ikivanhaa Skorban kylää Maltan rannikolla. Sininen meri, aurinko ja hiekkarannat olivat olemassa jo silloin kun ensimmäiset asukkaat saapuivat Maltalle yli 4 000 vuotta eKr. Pohjois-Afrikasta. Juuri meri on Mifsudille Eurooppa. Se yhdistää, mutta myös erottaa. Tänään se erottaa ne tuhannet onnettomat, jotka pyrkivät Afrikasta Eurooppaan, usein Maltan kautta.

Kokoelmassa esitellään toki paikkoja, jotka nostavat esiin Euroopan myönteisiä puolia. Taidetta, kaupunkeja, luonnonkauneutta. Taiteilijayhteisöt – Skagen Tanskassa ja Volendam Hollannissa – rikkoivat rajoja niin ilmaisutyylien kuin sukupuolten tasa-arvon osalta. Hyvää ja kannustavaa yhteistä perimää, josta saamme olla osallisia samalla kun kannamme mukanamme historian painavaa laahusta.

Maylis de Kerangalin Tiimalasi on eteerisen kaunis kuvaus vanhasta normandialaisesta hiekkarannasta, joka sittemmin tunnetaan Omaha Beachina. De Kerangal saa pienessä kertomuksessa soljumaan niin muinaishistorian, lähihistorian, nykyajan kuin ympäristöä koskevan uhan. Slovenian ja Italian rajalla sijaitsevan sosialismin ajan uudiskaupungin Nova Gorican sydän on Lisa Svitille yksinkertaisesti keskellä kaupunkia oleva niityn läntti, joka on sinnitellyt urbanisaatiota ja laatikkorakentamista vastaan ja aikojen saatossa jäänyt päällystämättä.

Mitä on olla eurooppalainen? Vastausta ikikysymykseen etsitään tämänkin kokoelman sivuilla. Belgialainen Lize Spit kertoo jo lapsena oivaltaneensa elävänsä sisäkkäisissä yhteisöissä. Vierselin pikkukylä kuuluu Zandhovenin kuntaan, joka taas on osa Campinin aluetta Antwerpenin hallintoalueella, joka taas kuuluu Flanderin alueeseen, joka taas on osa Belgian kuningaskuntaa, joka kuuluu Euroopan unioniin, joka taas sijaitsee Euraasian mantereella.

Vaikka tämä tuntui lapsesta monimutkaiselta, Lize Spitin mielestä sisäkkäisten yhteisöjen olemassaolo antoi turvallisuuden tunnetta. Lapselle Euroopan unioni oli näistä tasoista abstraktein ja vaikein hahmottaa. Tästä huolimatta Lizen Eurooppa loksahti paikoilleen juuri euron käyttöönotolla ja uudella rahalla tehdyillä karkkiostoksilla.

Ruotsalainen Björn Larsson haastaa eurooppalaisuuden käsitteen, varsinkin sen periruotsalaisen ja ehkä suomalaisenkin käsityksen, että oikea Eurooppa alkaa vasta jostain Tanskan salmien takaa (ja tanskalaisten Eurooppa alkaa Saksasta). Eurooppalaisuus ei Larssonin mielestä perustu kansallisuuteen, syntymäpaikkaan, passiin tai kieleen. Eurooppalaisuus ihmisessä on mosaiikki, joka rakentuu koko elämän ajan. Tällainen eurooppalainen on kotonaan yhtä lailla kolmen valtakunnan rajapyykillä kuin Brysselissä tai Sedrianossa Italiassa. Larsson on tässä mielessä Coudenhove-Kalergin paneurooppalaisilla jäljillä.

Ollakseen eurooppalainen ei tarvitse olla kansainvälinen. Jokaisella on juurensa, eurooppalaisilla on eri juuria, mutta se maaperä, josta ne kasvavat, on yhteinen. Maaperä koostuu yhteisestä menneisyydestä, johon kietoutuu hyvää ja pahaa. Kerrostumat ovat kasvaneet vuosisatojen aikana. Sivistystä, kulttuuria, uskontoa, kansalaisvapauksia, demokratiaa, yhteisvastuuta. Sotia, myös uskonsotia, syrjintää, vainoja, pakolaisuutta, kansanmurhia. Menneisyys hautautuu nykyisyyden alle. Siksi muistaminen on tärkeää. Vaikeitakaan asioita ei saa piilottaa. Le Grand Tourin kirjailijat jaksavat muistaa ja muistuttaa.

Onko siis eurooppalaisuutta se, että meidän tulee laahata mukana kaikkea historiamme painolastia yli seitsemännenkin sukupolven? Oma vastaukseni on kyllä. Tuo painolasti on yhteistä muistiamme, jonka säilyttämiseen – ja myös laajentamiseen – meidän kaikkien tulee osallistua. Slovakialainen runoilija Tuvia Rübner kirjoitti: ”Pressburg (Bratislava) oli kaupunki, jossa puhuttiin kolmea kieltä. Neljäs oli hiljaisuus.” Euroopan unionissa on 24 virallista kieltä. Hiljaisuus ei saa enää olla 25:s.

Historia ei tarvitse tuekseen monumentteja, patsaita, taideteoksia tai klassikkokirjoja. Historia elää ihmisissä, muisteissa. Tavallinen ihminen voi nousta monumentiksi. Luxemburgilaisen Jean Portanten isoisä oli italialainen siirtotyöläinen, joka muutti Luxemburgiin kaivostyöhön 1920-luvulla. Hän menehtyi kaivosonnettomuudessa eikä ruumista koskaan löydetty. Isoisän hauta, tyhjänäkin, on perheelle ja suvulle tärkeä edelleenkin. Jean Portante tuli vasta vartuttuaan tietämään, että isoisän ruumista ei koskaan löydetty ja että hauta on siis tyhjä. Hänelle tyhjä hauta on metafora: kuinka paljon tyhjiä hautoja, kertomattomia historioita meillä kaikilla on?

Sofi Oksasen tekemä valinta eurooppalaiseksi paikaksi Suomessa on hieman yllättävä, mutta sinänsä perusteltu: Helsingin ja Tallinnan välinen laivayhteys, valkoinen laiva, erityisesti neuvostoaikana. Se oli paikka ja keino, jolla virolaiset ylläpitivät säästöliekillä olevaa eurooppalaista yhteyttään. Suomi ja suomalaiset olivat muistuma ja kiinnekohta siitä Euroopasta, josta virolaiset eristettiin vuosikymmeniksi.

Mikä olisi oma valintani? Historialtaan ja kulttuuriltaan eurooppalaisinta Suomea olisi Viipuri, mutta minulle se on nykyään Jean Portanten tarkoittama tyhjä hauta. Ehkä kallistun Björn Larssonin asenteeseen. Minulle mikä tahansa paikka missä tahansa Euroopan maassa voi olla kurkistusaukko yhteisiin muistoihin ja eurooppalaiseen perimään, hyvässä ja pahassa. Hiipuvien teollisuuspaikkakuntien alakulo kuuluu tähän perimään yhtä lailla kuin leikkivät ja hälisevät lapset minkä tahansa koulun pihalla. Eurooppa jatkaa elämäänsä.

Esipuheessaan Guez toteaa kokoelman olevan kosmopoliittinen, unohtamista ja mielestä poispyyhkimistä vastaan kamppaileva, W.G. Sebaldin viitoittamalla tiellä. Luonnehdinta on osuva. Muistaminen, sekä yksilötasolla että yhteisesti, sukupolvien ketjut muistamisen väylinä, menneisyyden aaveet ja jaetut historian kokemukset leijuvat tekstien taustalla. Tuloksena on kirjallinen mosaiikki, värikäs ja paikoin rosoinen, syvästi inhimillinen ja paikoin ahdistava, tarkka ja paikoin arvoituksellisen utuinen. Toivottavasti suomalainen käännös saadaan mahdollisimman pian.

Kokoelma on taitavasti laadittu omakuva Euroopasta. Varsinkin näinä aikoina löydämme siitä kaikki itsemme.

Jukka Ahtela

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua