Levykatsaus: Old Man Gloom, Carpenter Brut, Mara Balls, Sun Araw

Blood Machines on ranskalaisen synthwave-artistin Carpenter Brutin ensimmäinen soundtrack-levy.

Lada-kerhon paluu

Mikäli sallitte ilmaisun, Old Man Gloomia voisi kuvailla eräänlaiseksi amerikkalaisen metallin Lada-kerhoksi, sillä niin sanotuksi superbändiksi se on aivan liian kirjava ja yllättävä. Vuodesta 1999 alkaen toiminut yhtye on jäsenistönsä kiireistä huolimatta (Isis, Mamiffer, Sumac, Converge, Cave In) julkaisemassa tulevana kesänä kymmenennen studiotallenteensa. Sitä odotellessa yhtye yllätti julkaisemalla sille edeltäjän.

Seminar IX: Darkness of Being (Profound Lore, 23.3.2020) ponnahti linjoille kesken sekavinta pandemiavaihetta kuulemma juuri siksi, että se oli siinä hetkessä tarpeellista.

Allekirjoitan väitteen. Alkuperäisjäsen Caleb Scofieldin (1978–2018) menetystä monin tavoin käsittelevä musiikki välkehtii vallitsevassa maailmantilassa universaalia toivoa. Sen raskaiden puitteiden rakosista välittyy myönteisyyttä ja myötätuntoa. Se tuijottelee sisäänpäin, mutta projisoi ulos valoa ja lämpöä. Henkilökohtaisten menetyksen tunteiden painolasti ei muserra alleen, vaan muuntuu osaksi kokonaisuuden ominaisluonnetta. Se on varjoisa, mutta lohdullinen.

Musiikillisesti Seminar IX on haasteellinen, kertanielaisulla kerrassaan raskas klimppi. Se kätkee sisälleen monumentaalista jumitusta, kokeellisia äänipaletti-improvisaatioita, matemaattisella tarkkuudella sovitettuja post metal -kuljetuksia sekä rivakkaa hardcoren mäiskettä – usein saman kappaleen sisällä. Yhtäläisyysmerkkejä jäsenistön muihin bändeihin voi siis perustellusti vetää, mutta OMG:n tapa käsitellä biisimateriaalia kasvattaa kokonaisuudesta osiensa summaa suuremman kokemuksen. Kireys, vimmaisuus ja virnistelyt välittyvät, mutta puuduttavuus vältetään tyylikkäästi.

Albumin vedenjakajana toimiva Death Rhymes nousee yksittäisenä tähtihetkenä muiden teosten lomasta esiin. Alice In Chainsin Brotherista muistuttava kaunis, mutta kiero balladi pysäyttää kuulijan, ja jää viipyilemään korvakäytäviin atonaalisen rajamailla puikkelehtivien vongutusten ja tummien melodioiden piirrellessä sameita, mutta viehättäviä mielikuvia.

Ilmavat ja tummat magentan sävyt

Jos olisi nimettävä 2010-luvulta yksi musiikkivideo, joka on jättänyt minuun lähtemättömän jäljen, jalustalle nostaisin melko varmasti Carpenter Brutin Turbo Killerin. Psykedeelisesti väreilevä kasarinostalgia yhdistettynä juustoisen notkeasti huumaavaan vauhtiin ja kiehtovan tulkinnanvaraiseen tarinankerrontaan luo hienolla synthwave-tykittelyllä terästettynä voimakkaan immersion tunteen, jossa viihtyisi pidempäänkin.

Ilmankos sille onkin ilmaantunut jatkoa. Videon ohjanneen Seth Ickermanin visioima Turbo Killer II: Blood Machines on peräti 50-minuuttinen eepos, jonka kyljessä ilmestyi luonnollisesti myös levyllinen uutta Carpenter Brut -musiikkia (No Quarter, 17.4.2020).

Leffakokemuksen odotellessa sopivia olosuhteita on ollut kiintoisaa sukeltaa albumiin. Aiemmin varsin löyhästi teemallisiin kokonaisuuksiin suhtautuneelle synavelholle projekti lienee unelmien haaste. Synamusiikin jos jonkin äärellä teemalevyt ovat olennainen klisee!

Avainraitojen muassa kokonaisuus onkin sangen ilmavaa ja tummaa ambientia, joka ilman kokemuspohjaa itse elokuvasta jää helposti nuottitapetiksi. Hillittömäksi paisuva soundipaletti tulee kuitenkin hiljalleen sellaisenaankin tutuksi, ja herättelee mielikuvia Jean Michel Jarren Equinoxe-klassikon impressionistisesta lähestymistavasta, joka on tietenkin paradoksi. Jokainen elektroninen nuotti tietää paikkansa, mutta kuulijalle musiikki tuntuu miltei elävältä, itsekseen ajattelevalta ja spontaanisti assosioivalta olennolta.

Blood Machines osoittautuu taiteelliseksi harppaukseksi. Tanssittavien jytäraitojen ja maukkaan kasarifiilistelyn puolesta artisti on aiemmissa töissään erottunut massasta tummuudella, nokkeluudella ja sävellysten laadulla, mutta limitterien päästäminen myös vihreälle alueelle asti tekee kuuntelukokemuksesta monipuolisemman. Siksi ne jytäbiisit, jopa ilmeisen välttämätön laulettu lopputekstikappale, sykähdyttävät erityisen vahvasti. Blood Machines Theme nousee introineen helposti Carpenter Brutin parhaiden luomusten joukkoon.

Uumoilen, että ajan kuluessa ja kuvaan yhdistyttyään Blood Machines kasvaa Le Matosin Turbo Kid -soundtrackin tasoiseksi kestosuosikiksi. Seikkailumielinen saattaisi jopa kuunnella levyjä rinnakkain (kokemusta voi nimittää vaikka tuplaturboksi), jolloin Carpenter Brutin tumma ja massiivinen vakavuus saa rinnalleen sopivissa määrin kepeyttä ja pirskahduksia.

Retki Los Avantgardosin maisemiin

Spontaanista assosioinnista puheen ollen, entäs uusi Sun Araw? Entiteetin takaa löytyvä Cameron Stallones on reilussa kymmenessä vuodessa julkaissut pitkälle toistakymmentä äänitettä, mutta jos olet niin kuin minä, on Sun Araw tuttu lähinnä Hotline Miami -pelin värikkäältä soundtrackilta. Horse Steppin’ -kappaleen sakean sumeasti kompuroivat loopit, vehreä urkusoundi ja hurjiin dub-kaikuihin upotettu salakavala melodisuus virittelevät sekopäiseen pelikokemukseen erinomaisesti.

Tuoreimman luomuksen herättämä mielikuva on hyvin toisenlainen. En lakkaa ajattelemasta vanhanaikaista seikkailupeliä, jossa sankari joutuu mystisen tapahtumaketjun johdattelemana Los Avantgardos -rantalomakohteen psykedeelisiin puitteisiin ratkomaan hämäriä pulmia – eikä rannalle palkattu bändi lopeta epämääräisesti pulpattavaa improvisointiaan missään vaiheessa. Erikoisen kokemuksen ainoa varsinainen ongelma on, että se ei imaise täysillä mukaansa.

Rock Sutra (Drag City, 3.4.2020) edustaa sikäli poikkeuksellista lukua Sun Araw’n historiassa, että se on mitaltaan kohtuullinen (neljä biisiä miltei tarkalleen 40 minuuttiin) ja lisäksi soitannasta vastaa pelkän Stallonesin sijaan kokonainen trio (Jon Leland perkussioissa, Marc Riordan syntetisaattoreissa). Bändin soittamat minimalismiin taipuvaiset improvisaatiot on taltioitu livenä ja sen jälkeen manipuloitu pala palalta kokonaisuudeksi nimeltä Rock Sutra.

Kokemus tuntuu kärsivällisen tutustumisenkin jälkeen siltä kuin yrittäisi pyörittää alitehoisella laitteistolla Los Avantgardosin sumeaa pikselimössöä, jonka armoilla aneemisesti pimputtava äänikortti pätkii, sätkii ja paukkuu, eikä peli tunnu etenevän mihinkään. Alitajuisella vimmalla odotan jotain palkitsevaa tunnetta viimeiseen arvoitukseen asti, mutta peli kaatuu joka kerta ennen lopputekstejä ja hävittää samalla viimeisimmän tallennuksen. Enkä ole varma, onko se tarkoituksellista.

Muusikot tuntuvat olevan niin voimakkaasti kokeellisen menetelmänsä pauloissa, että kiintopisteet ja mukaansatempaavuus ovat enemmän tai vähemmän vahingossa unohtuneet. Rock Sutra on viehättävä kokeilu, ja kunnianhimoisuudessaan arvostettava, mutta kokemuksena liian kuivakka ja hatara.

Tapahtui eräänä iltana Ratinassa

Livealbumeita on julkaistu yhtä kauan kuin rockmusiikkia on soitettu. Se on täysin luontevaa, koska hikisestä ja intensiivisestä rokkielämyksestä usein jää studiossa huolellisesti taltioiden hetkessä elämisen tunne ja vuorovaikutuksellisuus sivuseikaksi.

Etenkin tässä valossa livejulkaisut puolustavat paikkaansa, mutta niiden luonne on aikojen kuluessa myös muuttunut. Toiset käyttävät sitä keinona dokumentoida eläväisesti yhtyeensä kulloistakin vaihetta (kuinka monta livelevyä Iron Maidenin Dave on julkaissut?), kun toisille se taas voi olla tallenne hetkestä, jota ei oikeastaan haluaisi muistaa laisinkaan.

Entäs sitten, jos bändi ei edes tiedä tulleensa taltioiduksi? Popeda nappasi erityisen arvostussulan komeaan lierihattuunsa kutsumalla vuoden 2018 Ratinan stadionkeikkansa lämppäriksi tamperelaisen Mara Ballsin. Pitkälti underground- ja DIY-estetiikkaan viehätyksensä perustavan trion asettaminen isolle lavalle soittamaan ennen suomirockin taatuinta jyrää oli yllättävä ja näkemyksellinen kulttuuriteko. Tuon hetken ammattimainen taltiointi puolestaan oli silkkaa neroutta, sillä Mara Balls lunasti paikkansa, ja vähän vielä päälle.

Aiemmin pienenä kasettipainoksena julkaistu, mutta vasta tänä keväänä suoratoistomaisemiin ilmestynyt Ratina Live ’18 (Stupido, 1.4.2020) on livelevy parhaasta päästä. Setti esittelee bändin koko skaalan, johon sisältyy useampia kerroksia kuin alun hauraan kaunis Lupaan en koskaan ja sitä seuraava räjähtävä tulkinta Mitä sä odotat? -rallista antavat ymmärtää.

Hiljaisen balladin ja aivan jumalaisen pörröisellä fuzz-riffillä käynnistyvän rokkauksen raja-aitojen väliin mahtuvat niin pidättelevä, mutta notkea Tuulee, voimakkaan suoralla tomikompillansa yhtä kuin -merkkejä illan isännän suuntaan osoittava Oo mun oma ja kepeästi etenevä aavikkorokki Älä mee siihen taloon joka palaa. Uhmakkaimmillaan bändi on Älä tuu sanoo -manifestissä, joka suoraviivaisen sanomansa puitteissa svengaa ihastuttavasti hendrixmäisesti pyöristyvillä riffikuvioillaan. Ikävä ikävää rakentuu huuruisesta tunnelmoinnista kohti keikan avaraa loppukiitoa, ja tyydyttää isommankin nälän perusteellisesti.

Ahkeralla keikkailulla soittolihaksensa vahvoiksi ja kestäviksi harjoittanut trio (Maria Mattila – kitara ja laulu, Aapo Palonen – basso, Antti Palmu – rummut) onnistuu olemaan samanaikaisesti herkkä ja vimmainen sekä pienimuotoinen että massiivinen. Sen ympärilleen levittämä positiivinen energia sekä tukeva ja tasapainoinen soundi saavat aikaan voimakkaan siellä olemisen tunteen, joka nostattaa kylmiä väreitä ja saa huojumaan euforisesti rytmin tahtiin.

Tallenne eräältä kesäiseltä illalta Tampereen Ratinassa on vimmainen kiteytys asioista, mitä rockmusiikki parhaimmillaan on: uskalias, uhmakas, teeskentelemätön ja avoin kaikille, jotka malttavat heittäytyä mukaan.

Aleksi Leskinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua