Verisiä murhia ja vikkeliä pikkuautoja – arviossa HBO Maxin rikossarja Duster

Kuva: HBO Max

Vuoteen 1972 sijoittuva rikossarja Duster on kunnianosoitus blaxploitaatioelokuville, jotka olivat värillisen kansanosan vastaus Hollywood-filmeille. Elokuvissa käsiteltiin usein politiikkaa, ihmisoikeuksia ja rasismia rikosten ja huumorin ohessa. Muiden muassa Richard Roundtree ja Pam Grier nousivat kuuluisuuteen.

Parasta Duster-tv-sarjassa on alkuintro, jossa Hot Wheels -pikkuautot kaahailevat, törmäilevät, hyppivät ja ajavat silmukasta. Jaksojen introt ovat keskenään erilaisia, koska joka kerta siihen lisätään uusi, pieni kuva, joka antaa vihjeen kyseisen jakson tapahtumista.

LaToya Morganin ohella Dusterin peräsimessä on J. J. Abrams, joka on yksi Hollywoodin tämän hetken kuumimmista käsikirjoittaja-tuottajista. Hän on tunnettu sellaisista tv-sarjoista ja elokuvista kuin Lost, Alias, Mission: Impossible III ja Armageddon. Hän on ollut myös monella tapaa mukana useissa Star Wars– ja Star Trek -tuotannoissa.

No sitä saa mitä tilaa. Sarja jatkaa edellä mainittujen tuotosten kepeässä hengessä. Aivot narikkaan – Dusteria katsoessa ei tarvitse pelätä, että joutuisi pähkäilemään päänsä puhki.

* *

FBI:n nuori, vasta-aloittanut, musta naisetsivä Nina Hayes (Rachel Hilson) kohtaa työssään rasismia, seksismiä ja vähättelyä. Hän taistelee raskasta virkakoneistoa vastaan tarkalla vainulla ja päättäväisyydellä.

Hayes onnistuu puhumaan keikkakuski Jim Ellisin (Lost-tähti Josh Holloway) antamaan tietoja gangsteripomo Ezra Saxtonista (Keith David). Koston mahdollisuus saa Ellisin pettämään työnantajansa. Ellis jaksaa hymyillä pää hurmaavasti kallellaan, mutta hänenkin hymynsä alkaa hyytyä, kun ongelmat kasaantuvat. Hahmo on vähän muovinen, ja hänen motiivinsakin ovat ristiriitaiset.

1970-luvulle sijoittuvaan sarjaan kuuluu luonnollisena osana aikakautensa musiikki. Jos kaikkein kuluneimmat hitit, kuten Freen All Right Now, Jimi Hendrixin Foxy Lady ja Curtis Mayfieldin Superfly, olisi jätetty pois, musiikkivalinnat olisivat osuneet täydellisesti nappiin. Tsekkaa Duster-tv-sarjan soundtrack täältä.

Musiikin lisäksi ajankuvaa rakennetaan yksityiskohdilla ja näyttämällä historiasta tuttuja henkilöitä. Ruudussa vilahtavat eversti Tom Parker, Howard Hughes ja Richard Nixon. Evel Knievel, Sonny Liston ja Francis Ford Coppola mainitaan, ja paljon muusikoita ja elokuvia siihen päälle. Watergate-skandaali ja Elviksen siniset mokkakengät ovat osa tarinaa.

Keith David esittää gangsteripomo Ezra Saxtonia. Kuva: HBO Max

* *

Duster on höttöistä hattaraa, mutta ihan hyvää sellaista. Rytmi toimii ja musiikki tukee kohtauksia. Toisaalta asioita tuodaan esille niin, ettei niiden tarkoituksesta juonenkuljetuksessa ole epäilystäkään. Katsoja on koko ajan tietoinen kuinka hänen tunteitaan yritetään manipuloida.

Tulevia tapahtumia varten tehdyt istutukset ovat ilmeisiä, ja juonenkäänteet sekä muka-yllätykset on tehty ilmeisiksi. Dusterin kaikki osa-alueet ovat ilmeisiä ja laskelmoituja, niin kuin yleensäkin J. J. Abramsin tuotoksissa. Sitä voisi jopa sanoa hänen tavaramerkikseen. Riskinotolle, perinteiden rikkomiselle tai uuden luomiselle ei ole jätetty tilaa. Taiteellisuus on kokonaan kuollutta.

Tällainen voi sopia Star Wars -maailmaan, mutta alkuperäisille blaxploitaatio-elokuville oli ominaista, että käsikirjoitus mahtui tupakka-askin kanteen, kuvauspaikalla saadut uudet ideat toteutettiin sen kummemmin miettimättä, ja se mitä ei tiedetty tai osattu ratkaistiin paikan päällä. Lopputulos oli rosoinen mutta uusia uria luova. Duster on vain vanhan toistoa.

Josh Holloway ja Rachel Hilson. Kuva: HBO Max

* *

Ideoiden ja sivujuonten puutteesta Dusteria ei voi kuitenkaan syyttää. On äärioikeistolaisten pieksäntää, feminismiä, patriarkaalisten instituutioiden kaatamista, epärehellinen pedofiili-seriffi, arvaamattomasti leimahteleva gangsteripomon oikea käsi sekä itkuinen gangsterin oppipoika.

Kun tv-sarjan nimenä ja keskeisenä ideana on piiska-antennilla varustettu vuoden 1970 Plymouth Duster 340, ja alkuintrossa esitetään hurjia autotemppuja, luulisi että myös itse sarjassa kaahailu ja autostuntit olisivat keskiössä. Mutta eivät ole.

Muutamaa käsijarrukäännöstä lukuun ottamatta temput jäävät laimeiksi. Missä on mainoskyltin läpi sinkoutuva poliisiauto? Miksi baaritappelussa ei isketä tuolia säleiksi kaverin selkään? Ovatko rahat loppuneet kesken vai kenties mielikuvitus?

Välistä juoni horjahtaa epäuskottavan puolelle. Usein tyydytään liian helppoihin ratkaisuihin, eivätkä kaikki tarinankäänteet toimi. Viimeistään kostonhimoiset kreikkalaiset ovat liikaa. Nokkeliakin jippoja sentään on, mutta ne ovat aika pieniä.

Petri Hänninen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua