Pedro Pascal ja Bella Ramsay. Kuva: HBO Max
TELEVISIO | HBO:n sarja The Last of Us pelaa vanhoilla korteilla ja rikkoo silti katsojaennätyksiä. Zombeille ja maailman pelastamiselle perustuva sarja pitää poikkeuksellisen ansiokkaasti otteessaan latteasta taustatarinastaan huolimatta.
”Poikkeuksellinen orpo, jonka täytyy pelastaa ihmis-, hobitti- tai velhokunta, on myös niin yleinen spekulatiivisessa fiktiossa, että jos kaikki kuvausta vastaavat hahmot menisivät mustikkaan, he eivät mahtuisi, koska maailmasta loppuisivat marjat kesken.”
Suoratoistopalvelu HBO alkoi tammikuun puolivälissä esittää tv-sarjaa The Last of Us, joka perustuu kymmenen vuotta sitten ilmestyneeseen tarinalliseen seikkailu- ja räiskintäpeliin. Ensimmäisen kauden yhdeksäs ja viimeinen jakso ilmestyy sunnuntaina, joten hyvä hetki ahmaista edelliset kahdeksan on viimeistään nyt.
Sarjassa seurataan kovapintaista sotaveteraania Joelia (Pedro Pascal) ja hänen tielleen sattumalta tipahtanutta orpoa teini-ikäistä Ellietä (Bella Ramsay), jotka matkaavat halki tuhoutuneiden kaupunkien. Suurin osa maailman ihmisistä on sairastunut sieni-infektioon, joka kasvaa ensin keskushermostoon ja muuttaa tartunnan saaneet silmittömän väkivaltaisiksi. Hiljalleen sieni alkaa korvata myös isäntänsä muuta kudosta omallaan ja vääristää tämän kehon kokonaan.
Vaikka The Last of Us ei käytäkään sanaa zombi, kuvio on suunnilleen sama. Purema, tauti, väkivaltaisuus, maailmanloppu. Joka ei ole koskaan aikaisemmin lukenut, katsonut tai pelannut yhtäkään zombiaiheista populaarikulttuurin palaa, ei ole todennäköisesti vielä käynyt ala-astetta loppuun.
Sivistyksestä The Last of Usin maailmassa on jäljellä lähinnä raunioita, muutama diktatuurimaisesti johdettu karanteenialue ja siellä täällä eläviä, kuka mitenkin kyseenalaisin keinoin toimeen tulevia pienempiä yhteisöjä. Ellie on kuitenkin immuuni sieni-infektiolle, ja Joelin vastahakoiseksi tehtäväksi lankeaa viedä hänet turvallisesti kapinallisryhmälle, joka voisi Ellien avulla kehittää hoidon tai rokotteen.
Poikkeuksellinen orpo, jonka täytyy pelastaa ihmis-, hobitti- tai velhokunta, on myös niin yleinen spekulatiivisessa fiktiossa, että jos kaikki kuvausta vastaavat hahmot menisivät mustikkaan, he eivät mahtuisi, koska maailmasta loppuisivat marjat kesken.
Kuluneista rakennuspalikoista huolimatta The Last of Usin katsojaluvut ovat olleet hämmentävän korkeita, vaikka sillä peliin perustuvana toki onkin jo olemassa valmis fanikunta. Ensimmäistä jaksoa katsoi ilmestymisiltana 4,7 miljoonaa ihmistä. Esimerkiksi vuosi sitten HBO:n yleisöä kurkusta pidelleen Euphorian toisen kauden avaus keräsi siitä alle puolet, ”vain” 2,4 miljoonaa katsojaa. Viime sunnuntaina ilmestyneellä The Last of Usin ensimmäisen kauden toiseksi viimeisellä jaksolla katsojia oli välittömästi yli kahdeksan miljoonaa. Hetkeä ennen sarjan viimeistä jaksoa sen keskimääräinen ”tuoreusprosentti” Rotten Tomatoes -sivustolla on 96.
The Last of Usilla on kiistämätön kyky päästä yleisön pään sisälle. Mitä niin hyvää voi olla kliseissä?
* *
Luoteja, lääkkeitä ja loisia
The Last of Us esittää perinteisistä raatozombeista piirun verran poikkeavan version, joka antaa ihan uudenlaisia painajaisia. Kävelevät ruumiit ovat toki pelottavia, mutta ihmisen silmäkuopasta pursuileva sienikasvusto jo oma lukunsa. Tartunnan saaneet on luotu pitkälti maskeerauksella tietokone-efektien sijaan, joten yksityiskohtaisia, pitkiä ottoja piisaa.
The Last of Usin yksityiskohdat ovat muutenkin niin huolella tehtyjä, että saavat pohtimaan oman arkipäivän lamaannuttavaa itsestäänselvyyttä. Sarjan maailmassa tehtaat tekevät vain lääkkeitä ja luoteja. Kengät ja tamponit ovat kovaa valuuttaa, eivätkä lapset tiedä, mikä on screen shot.
Tartunnan eri asteet antavat mahdollisuuden luoda samalta pohjalta itse asiassa useita erilaisia vihollisia. Vaikka sarja ei hyödynnäkään pelin opettamaa jargonia kovin innokkaasti, sairastunut voi olla runner eli juoksija, clicker eli naksuttelija tai saada pari muuta pelottavaa nimitystä.
Etova sieni-infektio ei edes ole täysin keksitty, vaan jotkin Cordyceps- eli loisikkasuvun sienet ihan oikeasti loisivat elävissä isännissä ja manipuloivat aivoja, tosin tällä hetkellä vain hyönteisten. Sarjan ensimmäisessä jaksossa kuvitteellinen epidemiologi kuitenkin spekuloi, että maapallon lämpeneminen voisi saada ne kehittämään kyvyn asettua myös nisäkkäisiin.
Joko päätäsi särkee epäilyttävästi?
Kuva: HBO Max
* *
Tunteisiin!
Sienitrippien hirvittävyyskin jää kakkoseksi sille, miten nerokkaasti The Last of Us pelaa muilla tunteilla. Lajityypiltään se ei olekaan kauhua, vaikka niin voisi ensin luulla.
Erityiseksi lapseksi Ellien hahmo sikäli supererityinen, että vaikuttaa oikeastaan aivan oikealta 14-vuotiaalta. Armeijan koulua käyneenä hän ei ole täysin avuton, mutta on muilla tavoilla rasittava. Hänellä on lapsellinen huumorintaju ja välillä hän uskoo tietävänsä enemmän kuin kukaan aikuinen.
Kiroileva ja tottelematon Ellie ei ole pätkääkään suloinen, mutta hänen ei tarvitsekaan. Hän voittaa katsojien sympatiat rehellisin keinoin, neuvokkuudella ja tarinallaan, joka tekee maailmanlopun jälkeen syntyneen teinitytön maailmasta oudon helposti samaistuttavan. Syytön hahmon toimivuuteen ei tietysti ole myöskään Bella Ramseyn hätkähdyttävä näyttelijäntyö.
Joel, perheensä traagisesti menettänyt karski selviytyjä, ei hänkään ole harvinainen eikä monitasoisuutta lupaileva hahmo. Poikkeuksellista The Last of Usissa onkin suhde, jonka se rakentaa kahden yksinään lattean hahmon välille. Joel alkaa toimittaa Ellielle isän virkaa hiljalleen ja huomaamatta, mutta osuvasti ja sydänjuuria soitellen. Kun Ellie parin jakson päästä joutuu vaikeuksiin, hän ei huudakaan enää apua, vaan Joelia. Ja kun Joelille tulee ennalta-arvattava tilaisuus uhrata itsensä Ellien ja tämän kautta koko ihmiskunnan hyväksi, siihen ei olekaan helppo reagoida. Onko oikein jättää omansa yksin?
Joissakin jaksoissa on aivan liian selkeää, että tapahtumat tosiaan perustuvat videopeliin; pakokauhuisen piileskelyn ja tarkka-ammuntakohtausten säilyttäminen tietenkin antaa arkojen tunteiden väliin ovelasti teräviä adrenaliinipiikkejä. Immersio toimii edelleen, vaikka ollaankin siirrytty ohjattavista pelinappuloista tv-sarjan hahmoihin. Kun ensin jännittää heidän kanssaan syke katossa, selviytymisestä iloitsee varmasti.
Ensimmäisen kauden lopulla katsoja on jo valmis mottaamaan tasapuolisesti turpaan kaikkia, jotka eivät ole Ellie tai Joel. Ja motattaviahan ruutuun marssii yksi toisensa perään. Se vie ikävästi kasvokkain sen kanssa, kuinka karmeita kohtaloita on valmis hyväksymään, kunhan ne sattuvat tarpeeksi pahojen tyyppien kohdalle.
Zombipandemiasta kertova sarja paljastuukin parhaaksi draamaksi pitkään aikaan. Kauheinta siinä on omien tunteiden voimakkuus.
Eli Harju
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Televisiopäiväkirja: Kinds of Kindness, Triangle of Sadness, Everything Everywhere All at Once, Hitchcock…
TELEVISIO | Lokakuussa 2024 Petri Hänninen on katsellut sairaspedillä paljon löyhäpäisiä elokuvia, jotka eivät vaadi aivoilta mitään.
Televisiopäiväkirja: Alien, Fight Club, Poor Things, Bosch, The Whale, i’m thinking of ending things…
TELEVISIO | Kulttuuritoimituksen Petri Hänninen on kirjannut lyhyitä arvosteluja vuoden 2024 kesän ja alkusyksyn aikana katsomistaan elokuvista ja tv-sarjoista.
Turboahdettu Rooma – Those About to Die heittää katsojat keskelle roomalaista veristä kilpaurheilua ja loppumatonta juonittelua
TELEVISIO | ”Ikuinen kaupunki” on kuin nykyajan maailma siirrettynä parin vuosituhannen taakse, ja ihmishenki oli yhtä halpa kuin Venäjän hyökkäyssodissa.
Concorde-yliäänikoneen tarina on pitkä pettymysten sarja, mutta ainakin samppanja virtasi matkustamossa
TELEVISIO | Neuvostoliitto vakoili projektia härskisti sen kaikissa vaiheissa. Siitä huolimatta Tupolev-yliäänikone epäonnistui vielä karseammin kuin esikuvansa.
