Lupaavan alun jälkeen The Crownin neljäs kausi ummehtuu väsyneeksi avioliittodraamaksi

Emma Corrin on prinsessa Diana. Kuva: Des Willie / Netflix

Margaret Thatcher (1925–2013) oli Britannian historian ensimmäinen naispääministeri ja myös maan lähihistorian kiistellyin pääministeri. Hänellä on ihailijansa, mutta hän oli (ja on edelleen) armottoman talouspolitiikkansa vuoksi niin vihattu, että hänen kuolemansa vuonna 2013 synnytti Britanniassa spontaaneja katujuhlia. Jopa hänen hautajaisissaan nähtiin poliittisia protesteja.

Walesin prinsessa Diana (1961–97) puolestaan oli Walesin prinssi Charlesin puoliso, josta tuli 1980-luvulla maailman tunnetuin ja seuratuin henkilö, Britannian hovin suosittu tähti. Dianan ja Charlesin häitä vuonna 1981 seurasi televisiosta maailmanlaajuisesti 750 miljoonaa ihmistä. Liitto päättyi 1990-luvun alkuvuosina katkeraan, julkisuudessa reviteltyyn eroon. Diana itse menehtyi vain 36-vuotiaana auto-onnettomuudessa, ja hänen hautajaisistaan tuli häitäkin suurempi mediatapahtuma: Dianan hautajaisia vuonna 1997 seurasi televisiosta kaksi ja puoli miljardia ihmistä ympäri maailman.

Draaman aineksia televisiosarjaan siis näyttäisi olevan: äärimmäisen vihattu pääministeri, ja yleisön ihailema, mutta avioliitossaan onneton prinsessa. Luulisi, että tarinaa ei tarvitsisi juuri edes hakea.

Mutta yllättäen juuri tästä neljännestä kaudesta tuleekin muutaman hyvän jakson jälkeen väljähtynyttä katsottavaa, jossa draama latistuu ankeaksi kinasteluksi ja sarjaan ladattu asennemaailma näyttäytyy kaikessa ummehtuneisuudessaan.

Avioliiton taustatekijät oivaltavasti kuvattu

Neljäs kausi alkaa lupaavasti, jopa enemmän kuin lupaavasti. Aivan kauden ensimmäisen jakson alussa nähdään Charlesin (Josh O’Connor) ja Dianan (Emma Corrin) lähes taianomainen ensikohtaaminen, joka on televisiodraamaa parhaimmillaan. Kohtauksessa onnistutaan esittelemään pienin keinoin molempien henkilöiden oleelliset piirteet ja tavoitteet – ja vihjataan jo tuleviin ongelmiinkin.

Sama hyvä vire jatkuu ensimmäisissä jaksoissa. Kauden kolmen ensimmäisen jakson aikana onnistutaan kehittelemään minidraama, joka auttaa ymmärtämään, miksi kaksi toisensa hädin tuskin tuntevaa ihmistä päätyy avioliittoon koko maailman silmien edessä. Lähtökohdat liitolle ovat heiveröiset: toinen etsii pakon edessä kuninkaallista työkaveria ja synnyttäjää, toinen elää teinitytön prinsessaunelmaa.

Kauden huipentuma nähdäänkin jo kolmannessa jaksossa, jossa yksin palatsin uumeniin hylätty teinityttö tajuaa surkeasti erehtyneensä, mutta ei voi enää perääntyä. Vääjäämättä on edessä maailmanluokan hääspektaakkeli, jonka onttous ja rakkaudettomuus on sarjan ensi jaksoissa oivallisesti todistettu.

Tämän jälkeen onnettomaksi muuttuu sekä Charlesin ja Dianan avioliitto, että käsikirjoittajien Peter Morganin ja Jonathan Wilsonin ote.

* *

Neljännen kauden edetessä Charlesin ja Dianan yhä huonontuvia välejä ei onnistuta kuvaamaan harkittuna tv-draamana, vaan sarjan käsikirjoittajat laiskistuvat juorulehtitasolle. Tasapuolisia yritetään selvästikin olla, mikä johtaa siihen, että Charles että Diana esitetään nyt molemmat tasapuolisesti aika ikävinä tyyppeinä. Charles vaikuttaa tylyltä ja kateelliselta, Diana manipuloivalta teeskentelijältä.

Kaiken kukkuraksi aika iso osa katsojista jo tietää Diana & Charles -tapauksesta kaiken ”tietämisen arvoisen”, eikä tarinan viidennelle kaudelle jäävä lopputulos – surkea ero julkisuudessa ja lopulta Dianan kuolema onnettomuudessa – anna meille jatkossakaan mitään mieltä ylentävää odotettavaa. Jos draama olisi osaavammin kirjoitettu, näkisimme tässä ehkä jotakin yleisinhimillisempää kohtalonomaisuutta. Nyt riidat ja kiukuttelut ovat pikemminkin vaivaannuttavaa seurattavaa.

Myös sarjan tekijöiden moraali tuntuu kertaheitolla laskeneen hyeenamaiseksi haaskalla käymiseksi. Brittikuninkaallisilla ei näytä nyt tässäkään sarjassa olevan mitään oikeutta yksityisyyteen, vaikka eihän kai tässä kenenkään mielestä ole mitään kummallista. Kuninkaalliset häkkieläimet ovat vapaata riistaa, vaikka aika moni ”draaman” henkilöistä on yhä elossa.

Itse asiassa olisin toivonut sarjan käsittelevän enemmän tätä julkisuuskuvan ja yksityisyyden dilemmaa kuin vain sortuvan sorkkimaan tämän onnettoman avioliiton yksityiskohtia. Nyt lasketaan liikaa katsojien tirkistelynhalun varaan.

Gillian Anderson imitoi pääministeri Margaret Thatcheria tarkasti. Kuva: Des Willie / Netflix

Gillian Andersonin Thatcher on kehno karikatyyri

Neljännen kauden ensimmäisessä jaksossa esitellään myös uusi pääministeri Margaret Thatcher, jota näyttelee Gillian Anderson. Muutamia takautumia lukuun ottamatta neljäs kausi sijoittuukin Thatcherin pääministerikaudelle vuosiin 1979–1990.

Thatcherin piti olla kauden valttikortteja prinsessa Dianan rinnalla, mutta itse en vakuuttunut lainkaan Gillian Andersonin roolisuorituksesta. Anderson imitoi Thatcherin teennäistä puhetyyliä liikaa, ja kokonaisvaikutelma on huvittava. Tällä ehkä halutaan korostaa sitä, kuinka oikea Thatcher todellakin esitti pääministeriä harjoitelluin elkein, mutta samalla myös näkyy se, että hahmoa ei ole oikein sisäistetty.

Thatcherille kirjoitetut repliikit sen sijaan ovat useimmiten hyvin paljastavia: Thatcherin suusta sinkoilevissa sammakoissa korostuu hänen halveksuntansa muun muassa muita naisia kohtaan, samoin kaikkea ”heikkoutta” kohtaan. Tämä poikkeuksellisen julma näkemys ihmisistä esitetään sarjassa Thatcherin politiikan perustana.

Sarja tuntuu haluavan kertoa, että Margaret Thatcher oli aivan kuutamolla likipitäen kaikesta. Hän ei suostunut tajuamaan köyhien, työttömien tai jotakin muuta kuin englantia äidinkielenään puhuvien ihmisten tilannetta. Toisaalta hän ei suinkaan ollut kotonaan myöskään aristokraattisissa piireissä – tämä tehdään selväksi kauden toisessa jaksossa, jossa Thatcher vierailee kuningasperheen luona Balmoralin linnassa.

Gillian Andersonin Thatcher tuntuu enemmän karikatyyrilta kuin oikealta ihmiseltä, enkä oikein tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella. Ehkä Thatcher sitten vain oli liian mahdoton ymmärrettäväksi, eikä hänestä ihmistä saada. Sarjassa Thatcher näytetään murtumassa kyyneliin kahdesti, mutta nämä kohtaukset eivät sen kummemmin lisää sympatiaa häntä kohtaan – itse asiassa koomiset tilanteet Balmoralissa inhimillistävät häntä enemmän.

* *

Toisaalta sarja ei myöskään syvemmin uppoudu Thatcherin politiikkaan ja sen vaikutuksiin. Historiallisten, yhteiskunnallisten tapahtumien häivyttäminen tarinasta on ollut tämän historiasarjan linja aiemmillakin kausilla, eikä pitäisi olla katsojillekaan yllätys, että Pohjois-Irlanti, Falklandin sota ja Thatcherin kovan talouspolitiikan aiheuttamat sosiaaliset ongelmat jäävät sarjassa alaviitteen tasolle.

Silti tämä tuntuu ainakin itsestäni, yli 50-vuotiaasta katsojasta melko oudolta, sillä mitä lähemmäs nykypäivää tulemme, myös yhä useampi katsoja muistaa aiempia kausia paremmin mitä Britannian poliittisessa elämässä on tapahtunut. The Crown kuitenkin pysyy sitkeästi perhedraamana, jossa keskitytään kuningasperheen elämään. Vaikka tämä valinta olisikin dramaturginen, se antaa rivien välissä signaalin siitä, että kuningasperhe elää jonkinlaisessa ummehtuneessa kuplassa, muusta yhteiskunnasta irrallaan. Ikään kuin he olisivat täysin tietämättömiä siitä, mitä maailmassa tapahtuu.

Ja tämä on hämmentävää, sillä aiemmilla kausilla The Crown -sarja on pyrkinyt osoittamaan brittimonarkian symbolisen tarpeellisuuden. Nyt katsoja alkaa kaivata ikkunaa todellisuuteen, pois museaalisista linnoista ja kartanoista. Enkä oikein usko, että tämä tunnetila on sarjan poliittinen tavoite, vaan vahingossa syntynyt mielikuva.

Brändiin tulee eltaantunut sivumaku

Otaksun, että The Crown -televisiosarjan tekijät ovat halunneet tehdä viihdyttävää televisiodraamaa, joka saa isoja katsojalukuja. Samalla se kuitenkin – joko puolivahingossa tai tarkoituksella – on tullut tarinallistaneeksi Britannian kuningashuoneen historiaa, ja ainakin aiemmilla kausilla kuningashuoneen brändi on vahvistunut.

Britannian kuningashuoneen brändi ei ehkä pitäisi olla televisiodraamakritiikin aihe, mutta en oikein voi tätä näkökulmaa ohittaakaan. Kyse kuitenkin on todellisesta instituutiosta ja siihen liitettävistä mielikuvista. Ja tietenkin kyse on myös rahaa tahkoavasta koneistosta, jonka sivutuote tämäkin sarja väistämättä on.

Elisabet II näyttäytyi kahdella ensimmäisellä kaudella nuorena vastuuntuntoisena naisena, joka otti ison tehtävän kannettavakseen. Kolmannella kaudella läpi kauden kestävinä teemoina oli Elisabetin (Olivia Colman) ja Margaretin (Helena Bonham Carter) välinen sisarkateus ja -rakkaus, ja toisaalta myös kuningattaren hyvähenkiseksi muodostunut työsuhde pääministeri Harold Wilsonin (Jason Watkins) kanssa. Yksittäisissä jaksoissa perattiin monarkian osakseen saamaa kritiikkiä, mutta jaksojen vastaus tuntui aina olevan: kyllä monarkialla sittenkin on oma tärkeä tehtävänsä pysyvyyden symbolina.

Vähältä piti, etten itsekin hoilannut kyynelsilmin God Save the Queenia kolmannen kauden päätteeksi.

Neljännellä kaudella kuningatar Elisabet tuntuu jäävän Dianan ja Thatcherin vuoksi aiempaa enemmän sivuun. Edellisellä kaudella näyttelijät Colman ja Bonham Carter pelasivat hyvin yhteen kuninkaallisina sisaruksina, mutta nyt heillä on yhteisiä kohtauksia valitettavan vähän.

Neljännen kauden jaksoissa Elisabetin hahmo tuntuu jäävän sivuun, ja koko kuningashuoneen brändiin tekeytyy eltaantunut sivumaku. Eikä tämä ole Colmanin syytä, vaan käsikirjoittajakaksikon.

Olivia Colman Elisabetina jää neljännellä kaudella melkein sivurooliin. Kuva: Liam Daniel / Netflix

Kauden viidennessä jaksossa kuningatar kohtaa ihmisen, joka ei kuulu hänen tavanomaisiin piireihinsä. Tapahtuma sai aikoinaan paljon julkisuutta, joten tapauksen ottaminen mukaan sarjaan on perusteltua. Mutta se käsikirjoitukseen leivottu ajatus, että yksittäinen työtön mielenterveysongelmainen mies saa nyt symboloida Thatcherin julman talouspolitiikan synnyttämää työttömien mielenterveysongelmaisten ihmisten joukkoa, on jaksossa jotensakin naiivisti käsitelty.

Vaikka tiedän, että sarjassa on todellisuuden tapahtumia dramatisoitu käsikirjoittajan aasinsiltalogiikalla, en voinut olla ajattelematta, että olikohan tämä nyt todellakin ainoa kerta, kun kuningatar Elisabet oikeasti tapasi jonkun työttömän. Mitään aitoa tässä kontaktissa ei sarjassa ole.

Draamana onnistunein Elisabet-jakso on kauden kahdeksas jakso, jossa Elisabetin ja pääministeri Margaret Thatcherin erimielisyys tulee julkisuuteen. Jaksoon on taitavasti punottu poliittisen pelin lainalaisuuksia ja sivullinen uhri. Jakso ei kuitenkaan välttämättä saa tuntemaan lopulta suurtakaan sympatiaa kuningatar Elisabetia kohtaan.

Sävyiltään kaikkein pahiten pieleen mennään kahdeksannen jakson introssa, takautumassa, jossa nuori Elisabet (Claire Foy) pitää äänilevylle taltioutua ja radioitua puhetta Etelä-Afrikassa 21-vuotispäivänään vuonna 1947. Puheessa kruununprinsessa lupaa omistautua ”palvelemaan” brittiläistä Kansanyhteisöä. Veikkaan, että draamallinen tavoite oli näyttää, kuinka Elisabet on jo näin nuoresta pitäen ottanut vastuun tehtävästään.

Olen nähnyt saman puheen esitettävän myös tv-dokumenteissa, ja olen pitänyt tätä nuoren naisen sitoutumista liikuttavanakin, sillä tämä lupaus on ollut Elisabetin sitkeästi toteuttaman elämäntehtävän taustalla.

The Crown -sarjassa näytetään, kuinka Elisabetin puhetta kuunnellaan eri puolilla suurta Kansainyhteisöä, kansalaisten keskuudessa – ja näiden kuvien myötä koko puhekohtaus vaikuttaa aivan sietämättömältä brittipropagandalta. Kohtaus, jossa ylempänä oleva aatelinen vakuuttelee uskollisuuttaan eri kansallisuuksia edustaville ”alamaisilleen” tuntuu henkivän sellaista kolonialismiromantiikkaa ja kaipuuta vanhan kunnon imperiumin päiviin, että ainakin tältä pohjoismaalaiselta katsojalta meni kuppi nurin.

Neljäs kausi on pettymys

The Crown -sarja ei ole koskaan ollut katsojan kannalta mitään kovin vaativaa televisiodraamaa. Tapahtumat on selitetty hyvin auki sellaisillekin katsojille, jotka eivät ole kuninkaallisten historiaan millään tavalla perehtyneet. Symboliikka ja rivien väliin piilotetut asiat ovat olleet helposti tulkittavissa, eikä sarjaa ole tarvinnut katsoa tohtorinhattu päässä.

Tähän neljänteen kauteen asti olen pitänyt sarjasta, arvostanut sen taustatyön huolellisuutta ja käsikirjoittajien taitoa kertoa novellimaisia tarinoita historiallisista tapahtumista. Jokaisella kaudella on ollut muutamia erittäin onnistuneita jaksoja, mutta myös keskinkertaista ja lievästi kömpelöäkin draamaa.

Tämä neljäs kausi osoittautui kuitenkin itselleni selväksi pettymykseksi. Muutaman hyvän jakson (ensimmäiset kolme ja kahdeksas) vastapainoksi sain nähdä todella löysää ja ajattelematonta draamaa tylsistä ihmisistä.

Samalla on kärsinyt myös kuninkaallinen brändi, sillä draamassa näytetty kuningashuone vaikuttaa The Crownin neljännellä kaudella kultaisessa häkissään kinastelevalta turhalta, ylimieliseltä porukalta. The Guardianin kolumnistin Simon Jenkinsin mukaan sarja voisikin olla Diana-fanien kirjoittama, sillä draama antaa valheellisen kuvan kuningasperheen jäsenten käytöksestä. Itse kyllä toteaisin vielä tähän perään, että eipä The Crown kohtele kovin hyvin edes prinsessa Dianaa, sillä hänen julkisten esiintymistensä motiivien päälle heitetään sarjassa epäilyksen varjo.

Oikea kuningasperhe on tietenkin aivan syytön siihen, miten heitä tässäkin sarjassa on palasiksi pistetty. Mielikuviin ei kuitenkaan voi suhtautua kevyesti, sillä koko Britannian monarkia toimii pääasiassa mielikuvien varassa.

Ja jos itse olisin Britannian kuningashuoneen brändivastaava, juoksentelisin The Crownin neljännen kauden nähtyäni kirkuen ympäri palatsia.

Kaarina Lehtisalo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua