Kuva: Yle
TELEVISIO | Yle Areenasta löytyvä Generation K-pop tarjoaa hyvän yleiskatsauksen korealaisesta popista ja vähän uutta myös niille faneille, joille aihe on jo tutumpi.
Generation K-pop (Saksa, 2022). Yle Areena 30.11.2024 asti.
Joskus 2010-luvun alussa eräs kaverini oli innoissaan korealaisesta kulttuurista ja musiikista, jota hän kutsui K-popiksi. Itselläni oli juuri päättymäisillään goottivaihe, eikä superenerginen popitus todellakaan miellyttänyt heviörinään ja bassoon tottuneita korviani, joten totesin vain, että mielenkiintoista, ja vaihdoin puheenaihetta.
Kelataan kymmenen vuotta eteenpäin, ja opiskelen puolitosissani hangulia eli korealaisia kirjaimia ja pohdin mahdollisuutta matkustaa Koreaan. Spotify-tiliäni dominoi Blackpink, yksi menestyneimmistä korealaisista tyttöbändeistä. Enkä ole yksin.
K-pop on maailmanlaajuinen ilmiö. Sen fanit tuottavat Korealle noin 5 miljardin euron edestä tuontituloja vuodessa, ja koko ilmiö on vaikuttanut positiivisesti Korean maineeseen maailmalla. K-pop-fanit ovat jopa onnistuneet häiriköimään Donald Trumpin vaalitilaisuuksia: vuonna 2020 BTS-yhtyeen ”Army” eli faniyhteisö osti roppakaupalla lippuja Trump-tilaisuuteen, jonne jätti menemättä, ja stadion jäi puolityhjäksi.
* *
Yle Areenassa nähtävillä oleva Generation K-pop (Saksa, 2022) toimii aika hyvänä alkeiskurssina aiheesta, josta saisi tehtyä vaikka kuinka pitkän sarjan. Saksalaisdokumentissa kuullaan fania, seurataan k-pop-ryhmä TRI.BE:n harjoittelua ennen ensimmäistä levynjulkaisua ja haastatellaan Korean matkailun edistämiskeskuksen virkamiestä ja musiikkituottajaa. Ääneen pääsevät myös tähteydestä haaveileva virolainen Karita ja pitkän linjan musiikkitoimittaja Jens Balzer. 50-minuuttinen dokkari onnistuukin avaamaan aiheensa monia puolia.
Dokumentti esittelee hallyu-ilmiön eli korealaisen aallon, jonka voidaan nähdä alkaneen osin jo korealaisen teknologian voittokulusta. Kulttuuri ja etenkin musiikki astuivat kuitenkin kunnolla esiin vasta vuonna 2012, kun Psyn Gangnam Style löi läpi myös lännessä – muistan, että kappaletta kuunneltiin jopa koulun musiikkitunnilla. Gangnam Style (joka ensimmäisenä videona saavutti miljardi katselukertaa YouTubessa) toimi ponnahduslautana K-popille laajemmin, ja voittokulku sen kuin jatkuu.
Kuva: Yle
* *
Dokumentissa keskitytään etenkin idolikoulutukseen, joka onkin yksi K-popille ominaisimmista piirteistä: jokainen esiintyjä on käynyt läpi tiukan koulimisen idoliksi. Maassa on useampi idolikoulu, jotka maksua vastaan opettavat oppilaille tanssia ja laulua ja tarjoavat mahdollisuuden koe-esiintymisiin.
Idolikoulutus on tiukkaan säädeltyä; treenejä on päivittäin, pitää olla tarpeeksi laiha, eikä seurustelua katsota hyvällä. Samat säännöt pätevät jo debytoineisiin ja menestyviin idoleihin, ja alaa onkin kritisoitu liiallisesta kontrollista. Länsimaissa on arvosteltu etenkin K-popin tiukkoja ulkonäkövaatimuksia idoleille, ja on kannettu huolta myös siitä, mitä ulkonäkökeskeisyys tekee nuorten itsetunnolle. Mutta kuten Balzer dokumentissa toteaa, ulkonäkö ja sen ylenmääräinen palvonta on ollut aina osa myös länsimaista popmusiikkia. Emme voi sortua kritisoimaan Koreaa asioista, joissa toimimme samalla tavalla.
* *
Mutta takaisin itse musiikkiin! Tai itse asiassa ei: on nimittäin mielenkiintoista huomata, kuinka paljon K-popissa kiinnitetään huomiota tanssiin. Nopealla vilkaisulla se vaikuttaa melkein tärkeämmältä kuin laulu. Visuaalisuus ylipäänsä on ratkaisevaa, ja juuri se kiehtookin monia K-pop-faneja. Dokumentissa nähdään kuinka suuri produktio TRI.BEn Would You Run musiikkivideon kuvaaminen on.
Lisäksi dokumentissa siteerataan tutkimusta, jonka mukaan ulkomaiset fanit kertovat K-popin tuovan iloa ja itsevarmuutta heidän elämäänsä. Voin allekirjoittaa lauseen itsevarmuudesta; K-pop-soittolistani antaa kummasti rohkeutta ja uskoa omaan selviytymiseeni. Etenkin aasialaistaustaisille faneille genre ja idolit tarjoavat ennen kaikkea tärkeitä samastumisen kohteita.
Generation K-pop on oikein hyvä johdatus K-popin ihmeelliseen maailmaan. Ja ihmeellisenä se pysyy dokumentin katsomisen jälkeenkin, vaikka osa asiasta onkin hyvin tuttua.
Loppuun mielenkiintoinen huomio: dokumentin alussa K-pop-fanitusta ei verrata ”beatlemaniaan” (kuten fanikulttuuria käsittelevissä musiikkidokumenteissa yleensä), vaan Spice Girlsin ja Backstreet Boysin fanitukseen 1990-luvulla. Ehkä 30 vuoden kuluttua seuraavaa maailmanlaajuista musiikki-ilmiötä verrataankin K-popiin ja sen faniyhteisöihin: Armyyn, Blinksiin ja Onceen?
Elsa Lindström
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Pirkanmaan Saksofonifestivaalilla on tarjolla koulutusta, matalan kynnyksen harrastustoimintaa ja korkeatasoisia konsertteja
MUSIIKKI | Pirkanmaan Saksofonifestivaalin orkesteritapahtumassa eri-ikäiset ja -tasoiset soittajat kokoontuvat yhteen genre-rajoista välittämättä.
Samae Koskinen sanoo suoraan mutta ilman vihaa: ”En hakenut mitään sankarin viittaa, vaan nämä laulut oli pakko tehdä”
HENKILÖ | Samae Koskisen protestilevy Mä näin unta että kaikki meni hyvin on rohkea vastalause suomalaisen yhteiskunnan nykytilalle.
Palasia Mikko Kangasjärven elämän varrelta – elämäkerta paikallistuu mainiosti Tampereelle ja ajankuva on tarkka
HENKILÖ | Musiikin moniottelijan Mikko Kangasjärven muistia ei voi kuin ihmetellä. Niin tarkan ajankuvan tekee elämäkerrassaan Jäin yöksi.
Heidi Hassisen Tampere Biennalessa kantaesityksensä saava Sära syttyi koronakevään auringosta
KUUKAUDEN SÄVELTÄJÄ | Elektroninen ääni ja sen hyödyntäminen kiinnostivat Heidi Hassista siinä määrin, että hän opiskeli vuoden Wienissä elektroakustista säveltämistä.
