Tukkateatteri: Syntymäpäiväjuhlat 23.5.2019

Kun saavumme ystäväni kanssa seuraamaan Tukkateatterin esitystä, tähystää hän nimikilven jo kaukaa Laukontorin Radiokirppiksen yläkerrasta. Uustamperelaisena kilpi on minulta mennyt tätä ennen ohi, vaikka kulmilla olen pyörinyt paljonkin.

Pikkuteattereiden fanina viehätyn heti teatterin kanttiinista ja pallokuvioiduista pöytäliinoista sekä persoonallisesta ja intiimistä näyttämötilasta. Tilaa kiertävät katonrajassa olevat vitriinit, täynnä aarteita menneiltä ajoilta. Tiedustelen teatterin nimen syntyhistoriaa ja saan hetkessä käsiini leikekirjoja. Nekin menneiltä vuosilta ja kiehtovia. Minulle kerrotaan, että nimi viittaa päähän, ei hiuksiin tai peruukkeihin.

Todella, päästähän se tulee, teatterikin.

Vaikka olen ollut tästä teatteriseurueesta tietämätön, on se vaikuttanut Tampereella jo 1990-luvun lopulta lähtien. Kellastuneissa lehtileikkeissä vilahtaa perustajien joukossa muun muassa myöhemmin suuren yleisön tietoisuuteen Katti Matikaisena piirtynyt Silja Sillanpää ja jouhikkomystikko Pekko Käppi.

Arkea majatalon keittiössä

Kappaleen lavastus on yksinkertainen. Kaikki tapahtuu matkustajakodin keittiössä, jossa itseään korostava, epävarma emäntä Meg täyttää tyhjän elämänsä jatkuvalla puheella. Aviomies Peteyn hatun paikka, maissihiutaleet, käristetty leipä ja tee.

Lisäarvoa Megin elämään tuo majatalon ainoa vieras Stanley, jonka vierailu on pitkittynyt. Stanley saa lähes kaiken hänen huomionsa. Meg janoaa itsekin huomiota, niin Stanleyn kuin muidenkin. Hän haluaa olla riittävä ja kelvata. Hänen puheessaan toistuu kuinka majatalon on oltava edustava ja kelvollinen, sillä onhan se ”kirjoissa” listattunakin. Vieraita toki on vain yksi.

Näytelmän alku pyörii lähinnä Megin monologimaisen esilläolon ympärillä. Petey on kuin osa keittiön kalustoa. Lopulta näyttämölle astuu jo pitkään nukkunut ainoa vieras Stan. Stanin elämä on staattista, suunnatonta ja muodotonta. Hänestä ei voi tietää oikein mitään, eikä hän ehkä itsekään ole perillä siitä, mistä on tullut ja minne menossa. Hän identifioituu pianistiksi, mutta onko sekin vain hänen oman mielensä kuva mahdollisuudesta ja haaveesta, joka ei koskaan toteutunut?

Alun tunnelma on ehkä turhankin monotoninen, ja juuri kun tuskastuminen alkaa orastaa, käy ilmi, että majataloon on saapumassa kaksi uutta vierasta. Elämä on esittäytynyt arkipäiväisenä ja itseään toistavana harmaana tarpomisena, mutta vieraiden saapuminen suistaa tämän ankean mutta turvallisen status quon paikoiltaan. Muutos tuo näytelmään kaivattua kerroksellisuutta ja näyttämöllä alkaa tapahtua. Kontrasti toimii.

Keitä me olemme ja mistä voimme sen tietää. Mistä olemme tulossa, minne menossa ja miksi. Voimmeko ylipäätään tietää mitään? Ja jos voimme, niin mistä voimme vallitsevat tosiasiat päätellä? Mikä minä olen ja miksi olen täällä?

Elämä itsessään ei vaikuta olevan mikään juhla ja juuri siksi juhlat on järjestettävä, vaikka väkisin.

Pakotetun juhlan kepeys

Meg päättää järjestää Stanille syntymäpäiväjuhlat. On samantekevää onko Stanilla syntymäpäivä tai haluaako hän ylipäätään tulla juhlituksi. Meg vaikuttaa kaipaavan vaihtelua yksitoikkoiseen elämäänsä, johon hän näennäisesti tyytyy. Pohjimmiltaan hän haluaa olla esillä, pukeutua iltapukuun. Tässä välineenä voi käyttää toista ihmistä. Alistaminen ja julmuus risteilevät ihmisten välisissä suhteissa ja heijastelevat yksilön suhdetta ympäröivään yhteiskuntaan.

Stanin elämää luonnehtii hyvin hänen ulkopuolisuutensa omissa juhlissaan, joita hän ei alunperinkään ole halunnut. Hänen syntymäänsä tulisi kaikkein viimeisenä juhlia.

Vieraina ovat myös uudet asukkaat Goldberg ja McCann, joiden saapumista Stan kammoksuu, jopa pelkää. Hän on paikalla juhlissaan, muttei läsnä. Hän on pysähtynyt. Muut liikkuvat ympärillä itsekehun, mielistelyn ja omahyväisen kerskunnan humaltuvassa hybriksessä.

Juhlien kuvaus on taidokas. Juhlat ovat pakotie arjesta ja maailmasta, itsestämme. Stan on paennut elämäänsä majataloon. Nyt paetaan uudestaan.

Alkoholi on tietenkin keskeisessä roolissa. Viskeistä tohkeillaan. Halutaan humaltua ja avautua, tanssia ja leikkiä. Unohdus, humala ja keveys hetkessä. Elämä leikkinä.

Hahmot ovat alunperinkin elämissään jollain tavalla pimennossa. Alkoholi vie niiltä loputkin ääriviivat ja terän. Juhliin saapuu myös nuori Lulu, joka on Goldbergin juopuneen hakkailun kohde. Kuvaus viskinhuuruisesta lähentymisestä on vakuuttava ja hauska, lopputulos odotetun traaginen. Megin hahmo on juhlissa irrotellessaan parhaimmillaan.

Sitten leikitään sokkoleikkiä, jossa silmät peitetään sananmukaisesti. Loputa halutaan jo sammuttaa valot. Pimeys on voimallinen metafora ja alleviivaa hahmottoman elämän syövereissä vaanivia demoneita, epätietoisuutta ja näköalattomuutta. Sitten valot eivät enää sytykään.

Stan on taskulampun valokeilassa. Tulee nähdyksi tahtomattaan. On keskipisteessä, vaikka haluaisi kadota. Hän on paennut elämäänsä majataloon ja nyt elämä tulee häntä sieltä etsimään. Kestämätöntä.

Mitä minuus on ja miksi? Loputa häviää myös taskulamppu ja Stan romahtaa pimeydessä.

Kaksi puolta

Näyttämöllä vastakohdan toisistaan saavat itseriittoinen, kaiken osaava ja kaikessa onnistuva dandymainen Goldberg ja täysin hukassa olevaan voimallisen ahdistunut Stan. Goldberg on niin voimakas ja täydellinen, että hän esittäytyy tässä produktiossa kahtena erillisenä hahmona, mutta on kuitenkin yksi. Kaiken lisäksi hän on myös hyvä kristitty.

Roolijaossa Goldbergin hahmoja on alun perin vain yksi, mutta Tukkateatterin ratkaisu toimii nerokkaalla tavalla ja tekee Goldbergin roolista vieläkin läpitunkevammalla tavalla totaalisen ja ahdistavan.

Goldbergillä on iso hieno auto, keikarimainen vaatetus ja apuri McCann – Stanilla ei ole mitään. Hän on jumissa, likainen, haiseva ja haluaa unohtaa. Välillä hän muistelee pianistimenneisyyttään, mutta sekin vaikuttaa epäjohdonmukaisuuksissaan lähinnä harhaiselta toiveajattelulta.

Goldbergin voi nähdä edustavan länsimaista, etuoikeutettua valkoista miestä. Ehkä jopa ristiretkeläistä, joka on tullut pelastamaan pakanoita. Hän edustaa koneistoa, kurimatriisia ja valvovaa isoveljeä. Hän on järjestys ja sosiaalinen kontrolli. Panoptikon on hänessä. Hän onnistuu ja määrää. Juhlittava on, vaikka ei huvittaisi yhtään.

Stan on kohde, passiivinen uhri, vailla vaikutusmahdollisuuksia. Hän odottaa kauhuissaan ja tippuu oman mielensä syövereihin. Hänen harhaileva mielensä ei ensin alistu, eikä ruumiinsa ole kuuliainen. Järjestelmä tulee ja jyrää yksilön.

Ehkä tämä kaikki onkin vain Stanin päänsisäisen maailman kuvausta? Edellä kuvatut hahmot voi nähdä myös ihmisen alitajunnassa vaikuttavina ääripäinä. Omahyväisenä egona ja toisaalta epäonnistumisen pelkona, ahdistuksena, lamauttavana itsensä kyseenalaistamisena ja lopulta todellisuuspakona.

Suurimmalla osalla meistä nämä kaksi puolta toimivat jonkinlaisessa tasapainossa, mutta ajoittain vallan voi saada kumpi tahansa, kohtalokkainkin seurauksin. Epävarmuus on niin olennainen osa olemistamme, että monesti se kovaäänisin ja varmimman oloinen tyyppi on eniten kauhuissaan.

Vetoavaa näytelmässä on se kaaoksen lumo, joka näyttämöltä ajoittain vyöryy katsomoon. Siinä on samaa tenhoa kuin tarpeeksi kerrokselliseksi kudotussa musiikissa. On oltava äärimäisen valpas, jotta näkee ja kuulee kaiken. Silloin herää eloon ja samalla kumma rauha laskeutuu – nautinnollista.

Kaaoksen lumo

Parhaimmillaan Syntymäpäiväjuhlat on silloin, kun tapahtuu paljon, yhtä aikaa ja kovaäänisesti. Se on paikoin jotenkin oudon tuttua ja oikein, totta.

Teatraaliset pysähtyneet ilmeet, valojen käyttö, jopa tanssin yhdistäminen Goldbergin keikarimaisuuteen. Lulu on lopulta Goldbergin yhden illan hoito, jota tämä vain kylmästi käyttää. Hahmot käyttävät toisiaan hyväkseen eri tasoilla.

Stanin tilan harhainen toivottomuus syvenee, kun Goldberg piinaa häntä kyseenalaistamalla kaiken. Häneltä viedään silmälasit ja hän ei näe. Häntä kiusataan omissa juhlissaan. Loputa häneltä menee puhekykykin, ennen kuin hän romahtaa täysin.

Tunnelma lähentelee joskus nuoruudessa kokemiani unihalvauksia. Tiloja jossain unen ja valveen rajamailla, joissa päällimmäisin tunne on kauhu ja jossa ääntä ei lähde, vaikka kuinka yrittäisi huutaa.

Näytelmässä ikään kuin mennään mielenhäiriöön, mutta samalla elämä itse on metafora tuolle tilalle. Elämä on eräänlaista pimeässä harhailua, jonne valo voi pilkahtaa silloinkin, kun sitä vähiten haluaisimme.

Kaikesta tästä huolimatta elämä itsessään ilmeisesti on kuitenkin määrittelemätön juhla? Saako ihminen rauhan lopulta missään, edes itseltään? Mistä hän voi tietää, mitä hän oikeasti haluaa?

Näyttämöllä nähtyä

Hahmoista minuun suurimman vaikutuksen tekee toisen Goldbergin roolin tekevä Katja Harinen. Hän on virtuoosimaisen vahva ja sisällä hahmossaan, jopa pelottavalla tavalla. Myönnön, että ihastusta tukee tietty sukupuolella leikittely ja tästä kumpuava esteettinen lumovoima, jonka varjoon toisen Goldbergin roolin tekevän Marko Tuupaisen muutoin taidokas näytteleminen jää.

Myös Paula Folgués on Diago McCannin roolissaan karismaattisen voimakas ja iskevän terävä mustine silmämeikkeineen. Stanleyn (Niko Ranta) hahmo on parhaimmillaan sekoamispisteessä koristessaan. Tässäkin näytelmä saa kummaa kauhuvivahdetta.

Meg (Niina Hyytiäinen) kannattelee näytelmää kautta linjan tasaisella otteella ja luo kuvan vanhenevasta naisesta, joka peittää epävarmuutensa puheellaan. Megin aviomies Petey (Jaakko Katajamäki) jää kertomuksen ulkojäseneksi, koska hän ei juhliin osallistu. Peteyn ja Megin välisessä vanhan pariskunnan rutiinisanailussa hän on kuitenkin uskottavuudessaan luonteva.

Lulu (Hannamari Sjöberg) on loistava ylitsevuotavan keimailevana nousuhumalaisena nuorena naisena, josta muuntuu hyväksikäytetyksi tulemisen tuskaa vuodattava ikiaikainen hahmo.

Näytelmän toimii kokonaisuutena nousujohtoisesti, vauhti kiihtyy koko ajan. Lopun pysähdys on oivaltava. Tässä tunnelmaa hieman häiritsevät Kaijakasta kantautuvat äänet.

Mitä myös näin

Olen antanut itselleni luvan tehdä hävyttömän oma- ja ajankohtaisen analogiatulkinnan näytelmästä kirjoittaessani. Tässä tapauksessa ei ole epäilystäkään mitä näen.

Stan on pitkäaikaistyötön, joka haluaisi vain elää rauhassa ja tehdä omia juttujaan. Hän on aikansa hakenut töitä, mutta ei niitä ole. Goldberg kaartaa paikalle yksityisautoilevana kokoomuslaisena aktiivimalliöyhöttäjänä ja oman onnensa takoneena itseriittoisena onnistujana, kyseenalaistaen Stanin olemassaolon oikeutuksen.

Replikoinnissa vilahtelee sellaisia sanoja kuin ”järjestö”. Viittauksia yhteiskunnan rakenteisiin voi halutessaan nähdä muuallakin.

Menkää ihmiset teatteriin. Ei tarvitse pohtia yhtään niin paljon omia ongelmiaan. Tai ainakin ne voi nähdä uudessa valossa.

Hanna Telakoski