Teatterikritiikki: Poikabändi on viihdettä, jossa ei säästellä tuulikoneita. Juoni on yllätyksetön, mutta lama-Suomen ajankuva niin aito, että katsoja ulvoo naurusta ja kiemurtelee myötähäpeästä, Janica Brander kirjoittaa.

Poikabändin ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä 5.9.2019.

Alussa oli lama, Toijala ja kaksi konkurssin tehnyttä kaverusta, jotka yrittävät pysyä pinnalla. Poikabändin alkuminuuteista asti on selvää, että olen nähnyt tämän tarinan kymmeniä kertoja aikaisemmin.

Erilaisista, keskenään nahistelevista miehistä koostuva porukka perustaa milloin bändin, yrityksen tai strippariryhmän. Kova yritys ja epäonnistumiset palkitaan lopulta menestyksellä, mutta se tuo mukanaan ongelmia. Kriiseillään, riidellään ja juostaan kirjaimellisesti munasillaan. Lopulta ystävyys voittaa.

Heikki Syrjän ja Riku Suokkaan Tampereen Työväen Teatterille käsikirjoittama ja ohjaama Poikabändi ei yritä keksiä pyörää uudelleen, eikä katsoja jää sitä kaipaamaan. Ysärimylly pyörii hurjaa vauhtia ja saa katsojan ulvomaan naurusta ja myötähäpeästä. Mausteeksi tuulikoneita, pyrotekniikkaa ja paljaita rintalihaksia, ja Työviksen uusi menestysmusikaali on kasassa.

Tuttu, mutta rakastettu tarina

Tarina alkaa 1990-luvun alun syvimmästä lamasta. Päähenkilö on mainosbisneksessä siipeensä saanut Gari (Jari Ahola), joka perustaa ystävänsä Maken (Samuli Muje) kanssa poikabändin. Introvertin, säveltämisestä kiinnostuneen Maken into tosin loppuu jo alkumetreillä.

LUE MYÖS: Marja Aaltion haastattelu Poikabändi-näytelmän tähdestä Jari Aholasta.

Gari löytää kuitenkin rock-kukko Korpin (Lauri Mikkola), opinhaluisen teini Seitin (Saska Pulkkinen), komean nuorisotyöntekijä Matteuksen (Jon-Jon Geitel) ja herkän metsuri Juzzin (Jonas Saari). Viisikko vetää lökäpöksyt jalkaan, nousee Toijalan nuorisoseuran lavalle ja hurmaa kansan.

Tarina on simppeli, mutta välillä niin itseironisella tavalla, että tuttuudesta tulee osa katsomisnautintoa. Yleisö odottaa lipevää manageria, tyttöystäväkriisejä, riitoja ja rakkautta. Se saa kaiken odottamansa.

Uuden sukupolven Vuonna -85?

Musikaalista tulee kovasti mieleen jättihitti Vuonna -85 kaikkine remixeineen. Nyt tosin nauravat ne, joilla ei ole muistoja 1980-luvusta, vaan jotka kokivat ensirakastumisensa ja -känninsä 1990-luvulla.

Poikabändin ajankuva on niin aito, että välillä ahdistaa. Näyttämöllä vilisee ylisuuria kansitakkeja, etuheittoja, hiusdonitseja ja jokasäänsaappaisiin tungettuja verkkareita. Keskitempoiset, hiphopin kanssa flirttailevat popbiisit voisivat olla XL5:n levyltä. Ja tavallaan ovatkin.

Poikabändi tarjoaa kansitakkeja, etuheittoja, hiusdonitseja ja jokasäänsaappaisiin tungettuja verkkareita.

Biisejä ovat nimittäin tehneet Risto Asikainen ja Kristian Maukonen, jotka tehtailivat aikoinaan hittejä Nylon Beatille, XL5:lle ja Taikapeilille. Parasta on se, että säveltäjät ovat tehneet kappaleet tosissaan. Kuuntelin aitoa 1990-luvun musiikkia, en ysäripastissia.

Myös tanssikoreografiat ovat ehtaa Music Televisionia. Ristihyppy, v-askel ja löysät polvet. Kun Matteuksen tyttöystävä Ester (Petra Ahola) opettaa ToiBoysin poppoota tanssimaan, tunsin olevani kansanopiston hiphop-kurssilla vuonna 1997.

Poikien suosio riippuu tytöistä

Bändiviisikko tekee tasavahvat roolit. Laulun puolesta Jari Ahola ja Lauri Mikkola ovat ylivoimaisia. Mikkola on hervoton Michael Monroeta parodioivana, englantia puhuvana rockdiivana.

Myös porukan kuopusta Seittiä näyttelevä Saska Pulkkinen erottuu. Hän on ujo, mutta utelias, avulias ja ilkikurinen. Pulkkinen luo kaikki nämä luonteenpiirteet pienillä hymyillä ja kehonkielellä.

Kuten useimmissa miesporukoiden kasvutarinoissa, myös Poikabändissä naisten roolit jäävät melko ohuiksi. Särmikkäin hahmo on Garin äiti Kaarina (Jaana Oravisto), joka yllättää sekä poikansa että yleisön. Äiti on täysillä mukana bändin brändäämisessä, ja hän kirjoittaa lyriikat seksiä tihkuvaan Tehdään mehuun.

Myös Matteuksen uskovainen tyttöystävä Ester on kiinnostava. Hän ei paheksukaan Matteuksen liittymistä bändiin, vaan osoittautuu taitavaksi koreografiksi. Mukavaa nähdä muutakin kuin iänikuisia mäkättäviä äitejä ja tyttökavereita.

Lauri Mikkola loistaa Michael Monroeta parodioivana, englantia puhuvana rockdiivana.

Poikabändi on myös ovela musikaali, sillä mieskeskeisestä juonestaan huolimatta se on paljon enemmän naisten tarina kuin Vuonna -85. Poikabändit olivat teinityttöjen, nykyisten kolmekymppisten naisten musiikkia. Se, kasvaako Poikabändistä ilmiö ja sukupolvikokemus, onkin paljolti kiinni niistä tytöistä, jotka kokivat, että Take Thatin lopettaminen otti pohjan pois heidän elämältään.

Saa laulaa mukana!

Lopussa kuvittelin nähneeni niin paljon tuulikoneita ja valkoisia kauluspaitoja, että tätä ei voi enää pidemmälle viedä.

Olin väärässä.

Poikabändissä on upea lavastus, valaistus ja näyttämötekniikka. Elementeistä otetaan kaikki irti loppukiitoksissa. Show jatkui pitkään ensimmäisten kumarrusten jälkeen, ja yleisö sai nauttia kokonaisesta ToiBoysin keikasta.

Näytelmän loppukiitoksia saa kuvata, ja kännykän taskulamppua voi heilutella slovarin tahtiin. Ensi-iltayleisö eli kiitettävästi mukana, ja lopussa suosiota osoitettiin seisten. Kotiin lähdettiin hymy huulilla. Oli se 1990-luku vaan ihanaa aikaa – katsomosta käsin tarkasteltuna.

Janica Brander

 

Poikabändi

Käsikirjoitus: Heikki Syrjä, Riku Suokas
Ohjaus: Riku Suokas, Heikki Syrjä
Päärooleissa: Jari Ahola, Jon-Jon Geitel, Lauri Mikkola, Saska Pulkkinen, Jonas Saari, Samuli Muje, Jaana Oravisto, Heidi Kiviharju, Petra Ahola
Sävellys: Risto Asikainen, Kristian Maukonen, Pekka Siistonen
Laulujen sanoitus: Risto Asikainen, Kristian Maukonen, Pekka Siistonen, Heikki Syrjä, Ville Syrjä, Sana Mustonen, Juulia Haverinen
Koreografia: Markku Nenonen
Lavastussuunnittelu: Teppo Järvinen
Pukusuunnittelu: Jaana Aro
Valosuunnittelu: Sami Rautaneva

Ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä 5.9.2019. Esityskalenteri täällä.