Valehtelijan peruukki -näytelmän kantaesitys Helsingin KOM-teatterissa 12.9.2019.

Harvoin teatteriesityksen päättyessä katsomossa syntyy hurmoksellinen tila. Näin kävi Valehtelijan peruukin ensi-illassa KOM-teatterissa, kun Pirkko Saisio ja Marja Packalén palasivat kumartamaan yleisölle räiskyvän, tunteellisen, surumielisen ja hillittömän hauskan esityksen jälkeen. Yleisö huusi, hurrasi, hakkasi jalkojaan lattiaan ja paukutti käsiään. Esitys kosketti syvältä.

Osittain oli kysymys sukupolvikokemuksesta. Suuri osa ensi-iltayleisöstä oli näyttelijöiden ikäpolvea, joten yhteisiä muistoja jaettiin ainakin silloin, kun näyttämöllä kaikuivat tutut melodiat Uralin pihlajasta Marizan fadolauluihin.

Kun näyttämöllä on valehtelijan peruukki, jota molemmat näyttelijät vuorotellen sovittavat kutreilleen, hatusta voi nousta totta ja tarua, viiltävää tuskaa ja sekopäistä huumoria.

Muistoista on kyse ja dokumenttiesityksestä, jonka materiaalina on Saision ja Packalénin oma elämä.

* *

Kymmenen vuotta sitten nähtiin ensimmäinen osa Odotus. Ohjaaja ja dramaturgi Heini Junkkaala teki molemmat esitykset samalla metodilla. Hän keräsi valtavasti materiaalia haastattelunauhoille. Hän pilkkoi näyttelijöiden muistoja palasiksi ja loi niistä mosaiikin, joka kaihtaa kronologiaa, mutta rinnastaa samankaltaisia asioita temaattisesti toisiinsa.

Odotus oli hieno esitys, mutta Valehtelijan peruukista tekee mieli sanoa, että se on vieläkin parempi, hullumpi ja monisyisempi.

Näyttämöllä on taas vaatteita vaatepuilla roikkumassa ja symbolisoimassa näyttelijöille tärkeitä ihmisiä. Siellä roikkuvat muiden muassa Silkki, Huivi ja Kaulus. Näyttelijöiden elämää lehdistä seuranneet voivat miettiä, keitä nämä vaatekappaleet ovat, mutta ei sillä ole suurta merkitystä. Tunnistamista tärkeämpää on se tunneyhteys, joka vaatteiden ja näyttelijöiden välisestä suhteesta välittyy katsomoon.

Seitsemänkymppiset Pirkko Saisio ja Marja Packalén ovat näyttämöllä ketteriä kuin nuoret tytöt.

Valehtelijan peruukissa näkyy ihmisen elinkaari kehdosta hautaan. Lapset syntyvät, vanhemmat kuolevat ja seitsemänkymppiset näyttelijät suunnittelevat jo omia hautajaisiaankin. Suru ja luopuminen saa paljon tilaa esityksessä, mutta sekin katkaistaan usein johonkin kaistapäiseen tilanteeseen, kuten silloin, kun suntio tarjoaa Saision kaksivuotiaalle tyttärelle kyydin ruumiskärryissä haudalle. Kävelymatka olisi ollut lapselle liian pitkä, joten lapsi keikkuu kärryissä tuhkauurna sylissä. Näin kertoo näytelmä, näin kertovat muistot.

Ohjaaja tosin muistuttaa, että unohtaminen on sääntö, muistaminen poikkeus ja oikein muistaminen on harvinainen poikkeus.

Junkkaalan dramaturgian nerous on nopeissa leikkauksissa ja hienoissa assosiaatioketjuissa. Kohtauksesta ja tunnetilasta syöksytään seuraavaan välillä salamannopeasti. Kun yksi irrallinen muisto yhdistyy toiseen muistoon, syntyy jotain enemmän kuin muistelu. Myös näyttelijät siirtyvät roolista toiseen nopeasti ja sulavasti. He ovat isiä, äitejä, lapsia, lemmittyjä ja omia itsejään.

Pääpaino on ihmissuhteissa. Yhteiskuntaa ja politiikkaa sivutaan vain vähän, vaikka siihenkin puoleen näyttelijöillä olisi varmasti materiaalia.

* *

Saisio ja Packalén ovat nyt molemmat seitsemänkymppisiä ja erinomaisessa iskussa näyttämöllä. Packalén näyttelee vivahteikkaasti ja on riisunut maneereitaan, joita muistan hänen näyttelijäntyöstään takavuosilta. Saisiossa on karismaa, joka leviää katsomoon. Hän myös laulaa pari laulua koskettavasti.

Ohjaaja Heini Junkkaala haaveilee, että trilogialle tehdään kymmenen vuoden kuluttua päätösosa. Sitä toivoo varmasti myös yleisö. Vai maltetaanko odottaa niin kauan, ehkä tarina voisi jatkua jo viiden vuoden kuluttua. Kun on rikas elämä, siitä riittää ammennettavaa näyttämölle ovat muistot sitten totta tai tarua.

Sirpa Pääkkönen