Kansallisteatterissa pyörii parhaillaan rinnakkain kaksi Tšehov-tulkintaa, vuosi sitten ensi-iltaan tullut Paavo Westerbergin ohjaama Kolme sisarta ja keskiviikkona 18.9.2019 ensi-iltansa saanut Lokki, jonka ohjaaja on Anne Rautianen.

Näistä Kolme sisarta on kokeilevampi, yllättävämpi ja näyttämöllistä ilmaisua ravistavampi kuin Lokki, jossa perinteinen näyttelijäntyö on kunniassa. Oman äänensä ohjaaja antaa näkyä visuaalisessa ilmeessä, taustamusiikissa ja liikkeissä. Varsinkin alkupuolella on kohtauksia, joissa näyttelijät luovat näyttämökuvaa kuin tanssijat.

Runsaan sadan vuoden takaiselle Venäjälle vie lavastus. Seinillä pyöreiden peilien ja taulujen edessä lepattavat kynttilät, jotka ovat kuin ortodoksisesta kirkosta. Näyttämö on hyvin tumma ja valaistu syvän sinisellä värisävyllä. Taustalla on abstrakteihin muotoihin perustuva videoseinä.

Tšehovin näytelmiä katsoessa tulee miettineeksi, mitkä ovat ne ikiaikaiset teemat, jotka saavat ohjaajat ja teatterit sukupolvesta toiseen tarttumaan klassikkoteksteihin ja luomaan niistä omannäköisiä tulkintojaan.

Lokissa kuten muissakin Tšehovin kuuluisissa näytelmissä pohjasävynä on melankolia, vaikka sitä katsottaisiin koomisten kohtausten läpi. Ihmisten kokoontuvat maatilalle, avaavat toiveitaan ja ikäväänsä, ja lähtevät omille teilleen lyhyen kohtaamisen jälkeen. Aika kuluu, elämä menee menojaan ja hetki, jolloin pitäisi tarttua onnesta kiinni, tuntuu aina pakenevan jonnekin.

Lokissa korostuvat erityisesti taide, nuoruus ja vanheneminen sekä vanhemman ja aikuisen välinen lapsen suhde. Nuorilla on haaveita ja uratoiveita. Nina tähtää näyttelijäksi ja Kostja kokeilee siipiään näytelmäkirjailijana. Pitäisikö näyttämötaidetta uudistaa ja keksiä uusia muotoja teatterille on kysymys, jota jo Lokissa pohditaan.

Maria Kuusiluoma näyttelee vakuuttavasti vanhenevaa teatteridiivaa.

Vanhat tavat ja uusi ääni törmäävät ja henkilöityvät äidissä ja pojassa. Maria Kuusiluoman esittää ikääntyvää näyttelijää, Irinaa, syöjättären ja diivan elkein. Häntä ei saa sivuuttaa edes oma poika Kostja. Teatterikorkeakoulainen Miro Lopperi esittää Kostjaa tavalla, jossa näkyvät nuoruus ja viattomuus.

Vanhenevan naisnäyttelijän itsekkyys ja kyvyttömyys äitinä tulevat hienosti esille Kuusiluoman näyttelemisessä. Hän on kova, itsekäs ja mielellään aina keskipiste. Niinpä Jussi Lehtosen kirjailija Trigorin jää voimakastahtoisen ja näyttämöllä tilaa ottavan Kuusiluoman varjoon silloin kun heidän suhdettaan rakennellaan.

Aksa Korttila nuorena näyttelijänalkuna tuo näyttämölle usein raikkaan tuulahduksen. Hänestä välittyvät ilo, energisyys ja suuret toiveet näytelmän alussa, mutta elämän realismi ja pettymykset muuttavat häntä. Hänkin asettuu melankolisten ihmiskohtaloiden jatkoksi.

Väärin kohteisiin osuvat ihastumiset ja rakastumiset ovat Lokissa keskeisiä teemoja, kuten muissakin Tšehovin näytelmissä. Mielikuvat tuottavat kuplia, jotka puhkeavat, kun arki asettuu elämään.

Emmi Parviainen Mašana tekee hienon kohtauksen toisen näytöksen alussa, kun turhautuminen saa Mašan avaamaan taskumatin. Juopottelukohtaus erottuu näytelmän muista kohtauksista tyyliltään. Aito humala ja pettymykset näkyvät ja tuntuvat.

Luopuminen on näytelmässä läsnä, kuten niin usein Tšehovilla. Rahat hupenevat, nuoruus ja kauneus katoavat, kehoa kolottaa. Tämä puoli tulee esille etenkin Vesa Vierikon Sorinissa, jonka tilalle seurue kokoontuu. Roolissaan Vierikko on itsensä näköinen ja omasta tyylistään tunnistettava. Tällä tavalla hän on näytellyt ennenkin. Hänen osansa on tuoda näytelmään ripaus komiikkaa.

Tragedia näytelmä kuitenkin lopulta on. Näyttämölle tuodaan ensimmäinen näytöksen lopussa ammuttu lokki ja sehän merkitsee sitä, että asetta tullaan käyttämään myöhemminkin.

Sirpa Pääkkönen