Nummilla ulvoo tuuli ja haaskalinnut kiertelevät etsimässä, minne voisivat terävät nokkansa upottaa. Lauri Maijalan ohjaama Humiseva harju alkaa uhkakuvien varjostamana Helsingin kaupunginteatterissa.

Nummella pitää juosta, paeta kasvotonta uhkaa, kiivetä korkealle harjanteelle ja ottaa maailma hetkeksi haltuun. Siellä Oona Airolan Cathy voi hengittää vapaasti. Siellä hän voi onkia ensimmäiset sanat Markus Järvenpään orpopoika Heathcliffin suusta. Näytelmän onnellisimmat hetket koetaan juuri harjulla, vapauden näyttämöllä.

Emily Brontën klassikkoromaaniin perustuva Humiseva harju saa alkupuolella vahvan yhteiskunnallisen sävyn. Luokkaerot näkyvät, tuntuvat ja viiltävät syviä haavoja nummien asukkaisiin.

Markus Järvenpää näyttelee nuorta orpopoikaa kuin hän olisi nurkkaan ajettu koira. Pelko ja tärinä tuntuvat lihaksissa asti, sillä eihän haaksirikossa orvoksi jäänyt poika voi tietää, että Humisevan harjun isäntä tahtoo hänelle hyvää noukkiessaan hänet mukaansa rannalta.

Orpopoika saa tukijan perheen tyttärestä Cathystä, mutta Cathyn veli Hindley ei siedä perheen ulkopuolista tunkeilijaa. Kun isä kuolee, Markku Haussila tylynä Hindleynä ottaa talon haltuunsa ja suoltaa nöyryytyksiä rengin asemaan alistetun Heathcliffin niskaan. Myös sisar Cathy kuuluu hänen holhousvaltansa alle.

Haaskalinnut tanssivat. Kuvat Robert Seger

Taudit leviävät 1800-luvun Englannissa, keuhkotauti tappaa ja raskaus on naiselle riski, sillä synnytykseen voi kuolla. Ensimmäinen puoliaika tuo kouriintuntuvasti esiin yhteiskunnan epäkohtia ja sitä, miten yhteiskunnallinen asema muokkaa ihmisiä ja vaikuttaa heidän ratkaisuihinsa. Cathy hylkää Heathcliffin ja avioituu pumpulisen kartanonpojan, Martti Mannisen esittämän Edgarin kanssa.

Toisella puoliajalla Maijala tekee käännöksen ohjauksessaan. Hän sekoittaa aikakausia ja tyylisuuntia. Taulutelevisio näyttää myrskykuvia ja muistuttaa ilmastonmuutoksesta, robottipölynimuri tuo teknologian keskelle 1800-luvun tarinaa. Näytelmässä välähtää satiiri, ja kabareemusiikki soi ennen kuin melodraama ottaa siitä tiukan otteen. Onni ei suosi, kenellekään ei käy hyvin, valinnat rakkaudessa epäonnistuvat ja kuolemakin korjaa satoa. Suru asettuu näyttämölle.

Puoliajat ovat eriparisia. Jälkimmäinen on monien kokeilujensa vuoksi mielestäni hieman liian pitkä. Maijalan ohjaustyylissä on paljon kekseliäisyyttä, yksityiskohtien rikkautta ja dynamiikkaa. Monenlaiset ääni- ja valotehosteet värittävät näyttämöä. Näyttelijät juoksevat, tanssivat ja ilmaisevat tunteita kehonkielellään.

Orpopojan ja talon tyttären onni, Markus Järvenpää ja Oona Airola.

Oona Airola valloittaa nuorena Cathynä. Hänellä on voimakas tahto ja vahva persoonallisuus, mutta koettelemukset murtavat hänet ja hän esittää vakuuttavasti myös hauraan Cathyn.

Markus Järvenpää Heathcliffinä nielee nöyryytyksiä, kapinoi ja muuttuu itsekin alistajaksi, kun uhkapelillä hankittu omaisuus tuo hänelle valtaa ja auktoriteettia.

Yksi herkullisimmista rooleista on Rauno Ahosen tohtori Kenneth. Juopotteleva boheemi lääkäri lyö laimin hoitovelvollisuuksiaan ja latelee kuolemantuomioita niin itsestäänselvyyksinä kuin puhuisi säästä. Mustaan pukuun ja silinterihattuun pukeutunut satiirinen lääkäri on kuin jostain brittiläisestä Charles Dickens -tulkinnasta näyttämölle kiskaistu.

Leena Rapolan taloudenhoitaja tasapainottaa ja edustaa järjen ääntä näytelmän kirjavassa henkilögalleriassa.

Kaiken traagisuuden jälkeen näytelmä saa seesteisen lopun kauniin kuorolaulun muodossa.

Sirpa Pääkkönen