Yhtä matkaa näytelmän ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä 10.9.2019

Vanha nainen Aino (Seela Sella) ja keski-ikäinen mies Asko (Puntti Valtonen) kohtaavat junassa. Aino on matkalla häihin, Asko hautajaisiin.

Näytelmän kerronta toimii metaforisena areenana elämän arvaamattomalle luonteelle. Kysytään mitä aika oikeastaan on. Selvää on, että sitä ei voi pysäyttää. Matka etenee, halusimme tai emme. Ainon mukaan hukkaan se menee kaikki, yhtään ei jää varastoon.

Ilman keskustelua maailma itsessään kuitenkin pysähtyy.

Matkalla tärkeää roolia näyttelee kohtaaminen. Ilo, suru ja menneen elämän virheet. Ollako vai eikö olla? Jahtimakkaravoileivät ja kysymys siitä, onko jumalaa ja mistä sielun voi tunnistaa. Miltä sielu ylipäätään näyttää?

* *

Elämän matkalla viha ei ratkaise ongelmia, se lisää niitä. Rakastanko minä ketään ja voiko rakkaus kulua loppuun? Niin sovintoon kuin riitaankin tarvitaan kaksi. Kysyvä ja kaihoisakin musiikki kysyy aina uudelleen mitä tämä kaikki elämäksi kutsumamme on? Matkamme pitää sisällään kaipausta ja ihmeen odottamista.

Vaikeat tunteet on elämän matkalla pakko kohdata. Kaikki eivät niitä kestä. Ihmiset muuttuvat ja myös ystävyys muuttaa muotoaan. Kuolema antaa olemiselle kehyksen ja rajan. Se aika, kun hääkutsuja satelee, on yhtäkkiä ohi ja koittaa vaihe, kun kutsuja tuleekin hautajaisiin.

Konduktööri (Safka Pekkonen) ohjeistaa ja lohduttaa. Hän vakuuttelee, ettei hätää ole ja kulkee edestakaisin. Hänet voi nähdä kohtalona, sattuman lähettiläänä. Aika ohittaa ihmisen ja hän on kohtalonsa sisässä. Mistä tietää, että vaaraa ei ole?

Safka Pekkonen on haitaria soittava konduktööri – tai kohtalon lähettiläs.

* *

Tasavertaista ystävää on vaikea löytää. Sattuma tuo Ainon ja Askon yhteen. Asko torjuu Ainon lähentymisyritykset kerta toisensa jälkeen. Aino on kuitenkin sinnikäs. Matka itsessään tutustuttaa heidät toisiinsa.

Joskus ystävyys loppuu. Ainon mukaan se on vain hyvä, koska jos ihmisellä säilyisivät kaikki ystävät, ei omaa aikaa jäisi lopulta ollenkaan. Ystävyys kuitenkin tuo onnen. Asko ja Aino pohtivat, että kuolemaa enemmän pelottaa vanheneminen. Elämästä menee merkitys, jos kukaan ei välitä.

Meidän tulee palvella toisiamme. Elämä voi näyttäytyä taakkana, mutta toisille hyödyksi oleminen tuo ilon. Elämää ei voi pysäyttää ja kaipaus on väistämätöntä. Mistä voin tietää mikä on oikea näytelmä minulle?

Toiselle uskoutuminen helpottaa ja itselleen tulee antaa anteeksi. Lapsenomaiset kysymykset ovat samassa hetkessä äärettömän syviä ja olennaisia: Milloin on perillä ja mistä sen voi tietää?

Juhlat voi missata, mutta matka itsessään on oma juhlansa, ikimuistoinen ja täynnä merkityksiä.

Tulevaisuus ei ole koskaan sellainen kuin kuvittelemme. Onko elämämme ainutkertainen? Ainon mukaan iällä ei ainakaan ole merkitystä, sen hän on elämässään oppinut. Kuoltuaan pääsee käyttämään Manalan terveyskeskuksen palveluja. Siellä ovat kaikki tähän saakka kuolleet lääkärit paikalla ja näin ollen aikoja kerrankin on!

* *

Hetkellinen pimeys ja otsalamput. Taskulappujen valokeila häikäisee yleisön. Juna jää tunneliin jumiin ja kaukaa kuuluu huutoa: ”Armoa!”

Elämän matkalla pimeys välillä yllättää ja esteet kasautuvat raiteillemme. Tällöin tarvitsemme toisiamme.

Konduktöörin välillä lohdullinen, välillä jopa arvoituksellisen uhkaavan hahmon potentiaali jää osin hyödyntämättä. Kokonaisuuden kipeän surumielinen, mutta lämmin pohjavire ja välillä liiallinenkin paatoksellisuus saisi uutta suuntaa ja potkua, jos mukaan mahdutettaisiin ytimekkäämpää yllätyksellistä kauhua, alitajuista epävarmuuksien projisointia, paniikkia.

Tämä kutkutteleva mahdollisuus osin välähtelee, ainakin minulle, mutta jää lopulta toteutumatta. – Paluu lämminhenkiseen turvan harhaan on turhan nopea ja osin liiankin helppo valinta.

”Seela Sella valaisee koko näyttämön pelkällä läsnäolollaan ja Puntti Valtonen on uskottavan varma keski-ikäisen näyttelijän roolissa.”

Näytelmä on kaikkinensa juuri lämmin, aito ja kaunistelematon. Ei yritetä liikaa mitään. Vaikka ollaan matkalla, ei mennä mihinkään. Ollaan. Siitä jää surumielinen ja kaihoisakin hyvä olo, joka osin toistaa hieman itseään ja siksi hieman notkahtaa.

Kuitenkin sanaton ymmärrys jostain. Hetkeksi rakennettu rauha. Tartu hetkeen, joka kohta on jo ohi, kuten tuo maisema ikkunan takana, kiitänyt pois.

Yksinkertaisen lavastuksen tenho ja taustalla ohikiitävä maisema. Junan pienet äänet. Alussa ja lopussa näyttämön seinään pimeydessä heijastuva majesteetillinen valtava kuu, joka jakautuu kahdeksi ja sulautuu jälleen yhdeksi.

Seela Sella valaisee koko näyttämön pelkällä läsnäolollaan ja Puntti Valtonen on uskottavan varma keski-ikäisen näyttelijän roolissa. Heidän työskentelyssään ei ole esiintymisen viivettä. Luontevuus soljuu katsomoon.

Konduktöörin täräyttämästä Esa Pakaris -imitaatiosta Lentävine kalakukkoineen olisin luopunut. Siinä taika katosi hetkeksi, täysin, mutta palasi taas ihan kelvosti. Onneksi.

Hanna Telakoski