Viimeinen karavaani Helsingin Q-teatterissa 31.5.

Monologi on julma laji. Äärimmäisen julma, mutta jumalainen. Jotta se voisi toimia niin, että katsoja pystyy hengittämään, on näyttelijän ensin kuoltava, synnyttävä uudelleen ja solahdettava toiseuteen. Suhde katsojan ja näyttelijän välillä muuntuu silkasta myötäkauhusta, orastavan luottamuksen kautta nautinnolliseenkin ahdistukseen.

Nyt tuo katharsis on nopea. Minä luotan Antti Rainioon, lähes heti.

Vastaavaa luottamusta olen tässä kontekstissa kokenut kun edesmennyt Veikko Sinisalo loisti Sokrateen puolustuspuheessa 1990-luvun puolivälin jälkeen, sekä kun hiljattain kuollut ilmiömäinen Lasse Pöysti teki vaikutuksen vuonna 2008 Lilla Teaternin näytelmässä Mies, joka kieltäytyi käyttämästä hissiä.

Antti Raivio on ollut poissa näyttämöltä pitkään, 12 vuotta. Nyt hän tekee paluun. Raivio tuo Q-teatterin näyttämölle sen, mikä siellä oli alun perinkin noin 30 vuotta sitten, kun Q-teatteri syntyi.

Ikäluokkani muistanee Raivion lähinnä Akin ja Turon Akina Hymyhuulet-sarjasta, jota esitettiin vuosina 1987–1988. Viimeinen karavaani oli alun perin hänen lopputyönsä teatterikorkeakoulussa. Raivio kuuluu Turkan oppilaisiin ja oli mukana myös Jumalan teatterin riveissä.

Näytelmää esitettiin aluksi Ylioppilasteatterissa ja se sai ensi-iltansa vuonna 1989. Jatkoa se sai Q-teatterissa 1990-luvun alkupuolella useampana kautena, suosittu kun oli. Raivio myös päivitti näytelmän käsikirjoitusta, ja uusi versio oli nähtävissä Q-teatterin näyttämöllä vuonna 2005. Viimeisin versio on ollut nähtävissä tammikuussa 2019 ja nämä touko-kesäkuun kaksi lisäesitystä ovat tällä erää viimeiset tiedossa olevat.

* *

Lavastus yksinkertaisuudessaan toimii ja rajaa tilan. Mustaa taustaa vasten roikkuvat valkoiset paidat kehystävät näyttämöä, hohtavat. Tuossa tilassa näyttelijä toimii ja antaa itsensä katsojille. Näen paidat ihmispolvien ketjuna. Ne ovat Ebonin jälkeläiset, polvi polvelta. He, jotka kuolevat onnettomina ja yksin. Ihmisyys ja sen ydin keskellä ei mitään.

Ebon on Jumalan koekappale, jonka hän toteaa epäonnistuneeksi. Hän on kaksineuvoinen ja voisi lisääntyä keskenään, mutta yksinäisyys on voimakas tila.

Jumala yrittää uudelleen ja Aatami ja Eeva syntyvät. Ebon muuntuu käärmeeksi ja kostaa sivuuttamisensa houkuttamalla Eevaa omenalla.

Ebonin sielu vaeltaa jälkipolvissa, eikä saa rauhaa. Ylimpänä näyttämön perällä roikkuu punainen vaate.

Toinen, nainen, paholainen, mahdollisuus ja mahdottomuus, vaiko jumala itse? Voimmeko koskaan ymmärtää toisiamme tai edes itseämme? Minne olemme menossa ja miksi?

Yksin Ebonin linjassa olevista hahmoista on itämaan viisas mies, joka ei löydä Jeesuksen syntymäpaikalle ja myöhästyy auttamatta Jeesuksen syntymägeimeistä. Hän puhuu Joosefin kanssa puhelimessa. Sanailu on oivaltavaa.

Myöhemmin Ebon törmää kummipoikaansa Jeesukseen. Tämä on kuitenkin jo aikuinen ja kantaa ristiään. Syntymälahjaksi tarkoitetut lelut eivät varmaankaan aikuista Jeesusta enää kiinnosta. Urheiluako tuo on, ei, ei sittenkään, mitä hänelle oikein tehdään? Hänhän kuolee!

* * 

Näyttelijä on yksin näyttämöllä ja yksin on myös ihminen. Hän leijuu tyhjyydessä, jossa ei ole merkitystä. Merkityksiä kuitenkin haetaan, koska se on oleellinen osa ihmisen maallista vaellusta. Ehkä jopa ainoa.

Teatterin historia on osa ihmiskunnan historiaa ja se heijastaa aina oman aikansa ihmiskäsitystä.

Keskustelua käydään niin Jumalan kuin Shakespearen, eli Shaken kanssa. Voisiko vastaus kysymykseen, jota en itse edes tiedä, löytyä Afrikasta tai klassisesta näytelmästä. Miksei yhtä lailla Kiinasta lihotettavan ankan suusta.

Teatteri taiteena peilaa ihmisen osan perimmäisiä kysymyksiä. Miksi Jumala, jos sinä tämän kaiken sait aikaan, miksi teit tämän minulle? Jos minä olen tavallaan myös sinä, miksi ihmeessä tämä näin meni. Jos olet kaikkitietävä ja -näkevä, ei tässä ole mieltä.

Käsikirjoitus muuntuu ja alkaa elää omaa hulvatonta elämäänsä. Raivio pyöräyttää käyntiin perinteisen näytelmän. Hän esittää lomittain ja yhtä aikaa neljää eri hahmoa, ja ulvon naurusta. Hänen toiseudessaan onkin moneus. Miten hän sen oikein tekee. En ymmärrä ja kerrankin pidän siitä.

Kävelemme ystävieni kanssa vielä seuraavana päivänäkin matkien hieman oudosti astuvaa isäntää, joka polttaa piippua. Ehkä nämä hahmot osaltaan piikittävät sitä vallitsevaa tilaa, jossa Q-teatterikin on saanut alkunsa. Millaista teatteri on ja on ollut ja onko sitä saanut kyseenalaistaa. Miten tähän on päästy?

Kärsimyksen krooninen luonne ponnistaa alkuasetelman epäonnisista käänteistä. Kärsimys on vakio. Komiikka pelastaa. Yksinäisyydestä ponnistaa älyllinen kilvoittelu ja samalla missään ei ole järkeä. Ihanaa.

Kärsimys vääntyy koomisen irvistyksen kautta hulluun vapautuneeseen nauruun. Satias-sirkus on kaikkivoipaisessa julkitulossaan taianomainen. Satiainen ponnistaa kuusitoista volttia osuen limukkapulloon, jossa on kaulaan saakka vettä. Janoan tätä lisää, ja sieltähän hän jo kaivaakin housuistaan seuraavaa taiteilijaa estradille.

* *

Antti Raivion monologityö on rujon herkkää. Hän muuntuu nopeasti ja voimalla. Hän on lumoava ja käsittämätön. Minne hän laittaa itsensä tehdessään tämän? Loppukohtaus tuo kylmät väreet. Valot, musiikki, Ebonin hahmo ja askellus kohti määränpäätä, jota ei ole. Hän katoaa historian hämärään.

Haluan ehdottomasti oluelle pubiin nimeltä Pelse. Joko mennään?

Hanna Telakoski