Tulvassa kuvat irtoavat näyttämölle. Kuva: Petra Kuha

Tulva. Ensi-ilta Kuopion kaupunginteatterin Maria-näyttämöllä 12.2.2026.

Koreografi Janina Rajakangas tunnetaan teoksista, joissa erilaiset ihmiset ja elinpiirit kohtaavat. Rajakankaan töissä esimerkiksi lapset ja aikuiset, neurotyypilliset ja neuromoninaiset tanssijat sekä tanssin harrastajat ja ammattilaiset toimivat yhdessä.

Tanssiteatteri Minimille tehdyssä Tulvassa kohtaavat joukko kuopiolaisia tanssin harrastajia sekä kaksi ammattitanssijaa, Katja Mustonen ja Maria Mäkelä. Teoksen nimi viittaa siihen tauottomaan ja hallitsemattomaan kuvien tulvaan, joka yhä visuaalisemmaksi käyvässä yhteiskunnassa vyöryy verkkokalvoillemme päivittäin.

Arjessa kuville altistuminen on paljolti huomaamatonta tai jopa tiedostamatonta. Tulvan strategia on toinen: teoksessa toistuvat tietyt, valikoidut kuvat, joiden äärelle asetutaan tarkkuudella.

Keskiössä on ihmiskeho. Kuvissa esiintyvien ihmisten asentoja kuvaillaan ja rekonstruoidaan, niitä toistetaan, luupataan ja muodostetaan rytmisiksi sarjoiksi. Kun samat asennot järjestäytyvät uudelleen ja limittyvät toisiinsa, syntyy tunnistettavia tilanteita, mutta myös outoja, eriparisia momentteja.

Tosielämän kuvat näyttämöllä

Kiinnostavaksi muodostuu liike tosielämän ja näyttämön välillä. Kuvien irrotessa alkuperäisestä ympäristöstään jotain väistämättä häviää. Samalla syntyy uusia merkityksiä, yhteyksiä ja mahdollisuuksia.

Siinä missä kuva on hetkensä dokumentti, voi tanssi irrotella ajallisuuksilla: hidastaa ja pysäyttää, mutta myös kiihdyttää vauhtia, peruuttaa taaksepäin tai kuvitella uusiksi.

Tähän leikkiin Tulva tarttuu. Harkitun asettumisen vastapainoksi tanssi karistaa hetkittäin harteiltaan kuvien jähmettyneisyyden ja hyppää pulssille, mahdollisuuksien virtaan.

Pysähdyksen ja virtauksen välinen jännite kulkee tanssissa jännittävänä pohjavireenä. Mustosen ja Mäkelän fragmentaarisessa liikkeessä samanaikaisesti läsnä ovat pyrkimys kuvan näyttämiseen sekä pysäyttämisen täydellinen mahdottomuus. Tarkoiksi iskeytyvien asentojen alla kiihtyvä hengitys ja lihasten lämpö paljastavat elävän ihmisen, joka on aina kuvaa moniulotteisempi kokonaisuus.

Pysäytyskuvan ja elävän ihmisen välinen jännite elää tanssissa. Kuva: Petra Kuha

Sana piirtyy lihaan

Läpi teoksen esiintyjät kuvailevat ottamiaan asentoja. On kiehtovaa nähdä, kuinka sana piirtyy lihaan ja muovaa sitä.

Aivan kuin kehot puhuisivat herkkävireisemmin, kun niihin liittyy sanojen tuoma toimijuus. Kuvailemisen hetkessä rajat kahden ihmisen välillä vuotavat: katsominen on valitsemista, joka tapahtuu itsestämme käsin. Valikoimme yksityiskohtia, joihin kiinnitymme, kun taas toiset ohitamme. Sanat kantavat tulkintoja, merkityksiä, aikeita ja arvuutelmia, jotka ruumiillistuvat silmiemme edessä.

Tulvassa ihmisääntä käytetään taitavasti affektiivisena ja maisemallisena elementtinä. Puhe merkitsee paitsi sanoin, myös volyymein, sävyin ja intensiteetein. Bordunaäänenä soi Tuuli Kyttälän minimalistinen musiikki, joka liukuu kuin huomaamatta hillitystä riehakkaaseen ja takaisin. Villin ilon alla korahtelee ja ujeltaa uhkaavasti.

Painonsa teoksessa saa myös hiljaisuus. Toisinaan sanaton pysähtyneisyys on levollista, toisinaan taas painostavaa ja tiheää. Hiljaisuus kutsuu esiin suruakin.

Tulvassa toistuvat tietyt, tarkkaan harjoitellut asennot. Kuva: Petra Kuha

Kohtaamisen ehdot

Koreografi Janina Rajakangas kuvaa Savon Sanomien haastattelussa (11.2.2026), kuinka toisen ihmisen asennon ottaminen voi toimia empatiaharjoituksena. Ruumiillistaessamme toisen asennon asetumme hetkeksi hänen sijaansa.

Empatia on toisen tunnistamista itsessään. Myös katsomosta käsin voin tunnistaa omakseni käden, joka kurottaa kohti, tai tuntea kiinnipidon paineena rintakehäni päällä. Ihmisketjussa on tarttuvaa voimaa. Näkökulman vaihtaminen on murtumakohta, jossa voimasuhteet voivat muuttua. Voisin olla kumpi tahansa heistä, kuka tahansa heistä, heidän joukossaan.

Mutta juuri nyt istun heitä vastassa. Tulva saa ajattelemaan, poissaolon kautta, myös itse kameraa välineenä, jolla on etu- ja takasuunta. Katsomossa tulen tietoiseksi sijainnistani ja siihen liittyvästä vastuusta.

Jos kuvaaminen on kohtaamista, mitkä ovat sen ehdot?

Tulvan kuvavirta kulkee esiintyjien kehojen läpi aina katsojiin saakka. Penkkiin liimautunut ruumiini ottaa vastaan niin pop-kulttuurin, urheilun, aktivismin kuin sodan kuvat; eroottiset, iloiset, riehakkaat kuvat; hellät ja yksityiset kuvat; järkyttävät, kohtuuttomat ja voimattomuutta herättävät kuvat.

Katson tätä ja ajattelen kollektiivista todistajuutta maailmanlaajuisissa tapahtumissa, jotka kuvien muodossa vyöryvät elämiimme, halusimme tai emme. Katsominen on jatkuvaa liikkeen ja liikkumattomuuden välistä neuvottelua; sen rajan tunnustelua, jossa empatia ja myötätunto muuttuvat joko lamaantuneisuudeksi tai syttyvät toiminnaksi.

Kun tanssijoiden esittämä Yonan Vedenpaisumuslaulu alkaa, tuntuu kuin se olisi alusta saakka ollut kaiken alla odottamassa tätä hetkeä. Laulu tavoittaa menettämisen ja voimattomuuden surua, huuhtoo tilaa ja kanavoi jotain, johon ehkä vain musiikki pystyy.

Lämpöön ei silti voi jäädä kellumaan, sillä pian kylmät ja kirkkaat valot halkovat tilaa.

Tulva herättää kysymyksiä katsomisen vastuusta. Kuva: Rojo Kuopio

Entä sitten?

Tulvan ansio ja haaste on, kuinka laajalla pinta-alalla se operoi. Teoksen toimintakenttä laajenee yksityisestä ja ruumiillisesta planetaariseksi ja maailmanlaajuiseksi. Leikkaukset ovat paikoin valtavia, paikoin vain hienovaraisia tunnelmanvaihdoksia, kun jotain sisällä liikahtaa tai viriää.

Kuvat johdattavat tunnistettavan ja vieraan väliselle rajamaalle. Ihmiset pakenevat, tai ehkä he kilpailevat. He ovat toistensa ympärillä tai toistensa saartamina. Heillä on hauskaa, tai ehkä he ovat kauhuissaan. Sama voi olla montaa, peräkkäin tai yhtä aikaa. Merkitykset täyttää katsoja itse.

Suoriakaan viitteitä Tulva ei kaihda. Jo liian tutuksi tulleiden kriisin ja väkivallan kuvien äärellä tulkinnanvaraa jää vähemmän. Tanssin ja ruumiillisuuden voima on toisin tekemisen mahdollisuudessa, johon kuva yksin ei kykene. Kärsimystä ja traumaa kuvatessaan taide operoi kaltevalla pinnalla.

Millaista on esitystaiteen toimijuus monikiriisin maailmassa? Tulva tuntuu kutsulta viipyä ratkaisemattomuuden äärellä. Helppoja vastauksia ei ole.

Yhä uudelleen käsivarret ojentuvat kohti.

Me täällä toisella puolella katsomme tätä kaikkea, nyt, huomenna, päivästä toiseen. Sitten salamavalo kääntyy meihin.

Outi Markkula

Kirjoittajan työskentelyä tukee Suomen Kulttuurirahaston Pohjois-Savon rahasto.

* *

Tulva

• Koreografia Janina Rajakangas
• Tanssi Katja Mustonen, Maria Mäkelä, työharjoittelijat Meeti Assefa (Riveria), Venny Kärkkäinen (Savonia) sekä ryhmä eri-ikäisiä tanssin harrastajia: Pirjo Anttila, Anne Happonen, Sanna Henriksson, Jaana Hiltunen, Kaie Hyvönen, Tea Jäntti, Heli Konola, Jaana Korkiakoski, Jarkko Kumpulainen, Päivi Leppävuori, Merja Suurniemi, Lea Pulkkinen, Jenna Venäläinen, Jos Verbeek
• Tekninen toteutus Tatu Vuori
• Äänisuunnittelija Tuuli Kyttälä
• Valosuunnittelun konsultointi Outi Vedenpää
• Pukusuunnittelu Kirsi Gum
• Tuotanto Tanssiteatteri Minimi ja Entirely Moved | Kaikki liikkuu ry
• Esityksessä käytetty laulu Yona: Vedenpaisumuslaulu

Ensi-ilta Kuopion kaupunginteatterin Maria-näyttämöllä 12.2.2026. Esityksiä 12.3. asti. Esityskalenteriin tästä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua