Metsä – The Forest Project on luontosuhteen hellää paikkailua sirkustaiteen keinoin

26.08.2020

”Köysiakrobatia koivujen latvustoissa kuin tuulen mukana huojuen on aivan lumoavaa seurattavaa.”

SIRKUSTAIDE | Sirkustaiteilijoiden Henna Kaikulan ja Viivi Roihan esityksessä ei ole varsinaista tarinaa, mutta se on lumoava ja lähes terapeuttinen.

”Esitys muistuttaa kahdesta olennaisesta asiasta: me emme tee kehollamme asioita, me olemme se keho. Emmekä me mene luontoon tai etenkään sieltä pois, me olemme sitä luontoa.”

ARVOSTELU

4.5 out of 5 stars

Metsä – The Forest Project

  • Rooleissa: Henna Kaikula ja Viivi Roiha
  • Konsepti: Sade Kamppila ja Viivi Roiha
  • Tuotanto: Sirkus Aikamoinen, kutsujana Sirkus Supiainen ja Näyttämö
  • Esitys: Utran saaret, Joensuu 23.8.2020.

Sään piti olla huono, sateinen ja kylmä. Metsä – The Forest Project on sirkustaiteilijoiden Henna Kaikulan ja Viivi Roihan esittämä liikkuva teos, joka esitetään metsässä – nyt Joensuussa Utransaarilla. Olin jo vähän hekumoinut ajatuksella, että märkä ja kylmä metsä tulee siinä todella konkreettisesti läsnä. Elämys olisi paljon juurevampi kuin poutaisessa kesäsäässä.

Nyt kuitenkin saatiin se poutainen kesäsää, jossa sentään navakka tuuli toi ajoittain metsää tykö. Tämä annettakoon anteeksi taiteilijoille, sillä on mahdollista, että säätila ei ollut heidän vaikutusvallassaan.

Yhteiskuntamme on niin läpeensä tarinallisuuden kyllästämä, että mieli pyrkii väkisin rakentamaan tarinaa esityksen kohtauksien ympärille. Tämän pakkotarinallistamisen riisuminen pois katsomiskokemuksesta vaatii aivotyötä noin tunnin mittaisen kaupunkiluonnossa kuljeskelun ajan, mutta lopputulos on kyllä erittäin palkitseva.

Omien sanojensa mukaan taiteilijat pyrkivät vahvistamaan ihmisten luontosuhdetta ja parantamaan ihmisen luonnosta vieraantumisen aiheuttamia haavoja. Esitykseen kuuluu ilma-akrobatiaa puiden korkeuksissa, pariakrobatiaa puiden rungoilla, koreografista kiipeilyä ja akrobaattista tanssia. Myös suomalaisesta kansanperinteestä ammennetaan. Taito ja näkemys yhdistellään saumattomasti orgaaniseksi kokonaisuudeksi, jota huomaa prosessoivansa jälkikäteen sekä tietoisesti että tiedostamattaan.

Utransaaret on ympäristönä niin keinotekoisen tuntuinen, että sitä on vaikea mieltää ”oikeana” luonnonympäristönä. Sen vuoksi ei esitykseen tullessa tarvitse käydä läpi pohdintaa siitä, että onko sinne tervetullut. Ei synny vaikutelmaa siitä, että oltaisiin tunkeilemassa. Osaltaan tätä korostaa myös Metsän esittäminen täysin julkisella paikalla, rajaamattomassa tilassa.

Esittäjät onnistuvat silti tuottamaan kulloisenkin tilan vaikeuksitta, eikä esitys hajoa tuuleen. Esimerkiksi köysiakrobatia koivujen latvustoissa kuin tuulen mukana huojuen on aivan lumoavaa seurattavaa ja sen jälkeen yleisö osallistetaan rakentamaan seuraava esitystila samaa köyttä yhdessä kuljettamalla.

Tilan avoimuus synnyttää myös koomisia tilanteita kun ulkoilijat tuulipuvuissaan painavat ohi mitään huomaamatta, vaikka muutaman metrin päässä puiden seassa tanssii kaksi alastonta ihmistä. Esityksestä poistuessani kuuntelen hetken, kun Jari Sillanpää laulattaa yleisöllä Satulinnaa viereisellä Utran Uittotuvalla. Juuri koetun jälkeen paluu urbaaniin todellisuuteen tuntuu oudolta.

Esitys muistuttaa kahdesta olennaisesta asiasta: me emme tee kehollamme asioita, me olemme se keho. Emmekä me mene luontoon tai etenkään sieltä pois, me olemme sitä luontoa. Yhteys tähän ymmärrykseen on sen sijaan usein katkolla. Minun kohdallani esitys ilmeisesti täytti tavoitteensa luontosuhteen vahvistamisesta, koska esityksen jälkeen on niin hyvä ja rauhallinen olo.

Pasi Huttunen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This