Yksi vuoden parhaista jazzlevyistä ilmestyi jo nyt – Mikko Pettisen Why Not pursuaa ideoita

18.01.2020

Levyarvostelu: Mikko Pettisen Why Not -kvartetin uuden albumin teema on luonnonsuojelu, mutta pääosassa on silti maukas ja kiinnostava, osin elektroninen jazz.

Mikko Pettinen Why Not: Two Suites For The Change (Eclipse Music, 17.1.2020)

Trumpetisti Mikko Pettisen (s. 1974) nimi on tuttu monista yhteyksistä kuten UMO:sta ja Helsinki-Cotonou Ensemblestä. Hänen edellinen oma albuminsa 2Happy (2013) sisälsi taitavaa, mutta helposti sulavaa soulia. Tuolla levyllä Pettinen myös lauloi ja soitti koskettimia. Laulajana hän on esiintynyt myös Higher Ground -gospel-kuoron jäsenenä.

On päässyt syntymään vaikutelma, että yli viidentoista vuoden takaisen MP4-yhtyeensä jälkeen Pettinen on ollut kiinnostuneempi tekemään muuta kuin ”varsinaista” jazzia.

Tältä pohjalta Why Not -kokoonpanon Two Suites For The Change -levy on melkoinen yllätys. Albumi on musiikillisesti niin rikas ja ketään kosiskelematon, että olin ensimmäisestä kuuntelusta lähtien myyty. Tammikuu on vasta meneillään, mutta kun vuoden lopulla valitaan parhaita jazzlevyjä, Pettisen uutuuden on oltava kärkikahinoissa mukana.

Yhtyeessä soittavat Pettisen lisäksi saksofonisti Joakim Berghäll, basisti Vesa Ojaniemi ja rumpali Tuomas Timonen – monissa yhtyeissä vaikuttaneita muusikoita hekin.

Levyä kuunnellessa on vaikea muistaa, että kyseessä on ”vain” kvartetti. Miehet käsittelevät nimittäin pääinstrumenttiensa ohella useita muitakin soittimia ja moninaisia elektronisia vimpaimia.

Näin maukasta ja kiinnostavaa elektroniikan käyttöä en ole kuullut aikoihin. Tällä kertaa masiinoilla ei luoda tavanomaisia ambient-tunnelmia, eikä etsitä modernin konepopin muodikkaita sävyjä. Tässä mennään siinä mielessä ”vanhan koulun” hengessä, että kaikenlaiset pulputukset, reippaat kaiut ja vastaavat tehosteet värittävät ja monipuolistavat kokonaisuutta, joka on pohjimmiltaan akustinen – ja kuten me toimittajat mielellämme sanomme, ”orgaaninen”. Tulevat mieleen ajat, jolloin musiikkikoneiden mahdollisuuksia vasta kartoitettiin, eikä niiden käyttö ollut niin uomiinsa asettunutta kuin nykyisin.

* *

Jazzrytmit-verkkolehden viime syksynä julkaistussa haastattelussa Pettinen mainitsi trumpetistisuosikeikseen varsin perinteiset nimet: Kenny Dorhamin, Booker Littlen, Freddie Hubbardin ja ehkä hieman yllättäen lyyrisen ilmaisun mestarin Chet Bakerin.

Miles Davisia Pettinen ei maininnut, mutta tuntee epäilemättä hyvin tämänkin mestarin tuotannon. Pitkä avauskappale The Last Changes alkaa kiinnostavien viserrysten ja pulinoiden höystämänä, ja jotenkin mieleen juolahtavat Davisin 1970-luvun alun sähköiset levytykset. Alun sointimaalailun jälkeen esiin nouseva teema tosin kuulostaa jo vahvasti suomalaiselta.

Elektroniikan vivahteikkaasta käytöstä levyllä minulle syntyy mielleyhtymiä myös Weather Reportiin, jonka nokkamies Joe Zawinul oli hetken Davisinkin bändissä. Tarkoitan nimenomaan WR:n alkukautta, jolloin yhtyeen sointi oli vielä hyvin avoin. Why Notin soitossa on samanhenkistä ajattomuutta ja ”kontrolloitua vapautta”.

Heti ensimmäinen kappale tuo esiin sen, että vaikka Pettinen on johtaja ja useimpien kappaleiden säveltäjä, yhtye kuulostaa täysin tasa-arvoiselta joukolta, joka luo musiikkia yhdessä. Sooloja kyllä soitetaan, mutta pääosassa on kokonaisuus.

Toinen pitkä kappale Sea In Sahara alkaa Vesa Ojaniemen rämähtelevällä bassosoololla, jota Tuomas Timonen säestää vapaamuotoisesti. Intron jälkeen mukaan tulee Joakim Berghällin maukkaasti soiva bassoklarinetti. Ja sitten, ensimmäisellä kuuntelukerralla iski järkytys: Pettinen alkaa laulaa soulahtavasti! Ei siitä kummempaa biisiä synny, mutta kun ajatukseen tottuu, homma toimii vähän tämmöisenä A Love Supreme -tyyppisenä manauksena, vaikka lauluosuus kuulostaa tässä yhteydessä turhan puleeratulta ja siksi irralliselta.

Niin, levyn teema on luonnon- ja ilmastonsuojelu eli ajan hermolla ollaan. Ei tätä ideologiaa tarvitse kuunnellessa jatkuvasti miettiä, vaan sen voi halutessaan sivuuttaa. Biisissä viitataan Saharaan, joten pienet vaikutteet seudun musiikista liukuvat mukaan. Etenkin Berghällin bassoklarinettisoolo alkaa välillä kuulostaa melkeinpä klezmeriltä. Sitä edeltävä Pettisen soolokin on todella maukas ja soinnillisesti hieno.

Music For Royalties käynnistää tuplavinyyliversion kakkospuolen, joka sisältää neljä lyhyehköä kappaletta. Niissä yhtye menee paikoitellen lähemmäs perinteistä kvartettijazzia kuin muualla ja funksävyjäkin kuullaan.

Elegy For Trumpet & Live Electronics kuulostaa nimensä mukaiselta eli mielenkiintoiselta. Oman omituisen vivahteensa tuovat äänet, jotka ikään kuin leikkautuvat keskeltä poikki. Vaikutelma on vieraannuttava, mutta samalla jännittävä. 

* *

Kymmenminuuttinen AGED edustaa taas albumin painavinta materiaalia. Salaperäinen äänimaisema saa seurakseen Pettisen utuisen ja mietteliään trumpetin, kunnes Berghällin soittama, jylhä selloteema ottaa komennon. Välillä tulee jo Oddarrangin ”elokuvamusiikki” mieleen, mutta vaikutelma on vapaampi ja sanoisinko jazzillisempi.

Ja sitten: Markus Bäckman alkaa lausua suomeksi! Bäckman on kokenut ääninäyttelijä ja sen kuulee. Ja mikä tärkeintä, hän ei räppää vaan todellakin lukee huolestuneen tekstin.

Kolaajat (Saving The Species) on albumin teeman kannalta avainbiisejä. Se on kunnianosoitus vapaaehtoisille työntekijöille, jotka talvisin auraavat lunta Saimaan jäältä helpottaakseen uhanalaisten norppien elämää. No, tänä talvena moista ei ole tarvinnut tehdä, mikä vain korostaa levyn teeman ajankohtaisuutta.

Yhtenä innoittajana sävellykselle on ollut Junnu Vainion iskelmäklassikko Vanhoja poikia viiksekkäitä, mitä ei tosin musiikista hevin huomaa. Kappale alkaa kolmijakoisesti hiukan Miles Davisin All Bluesin tunnelmissa ja etenee siitä moneen suuntaan. Iskulausemaista laulua on taas mukana, mutta soolojen taustalla myös kuorolaulua, mikä viitannee Pettisen gospel-puoleen – laulusoundi on tosin kovin ”sievä”. Sen sijaan Berghällin ja Pettisen soolot ovat väkeviä.

Albumin päättävä Oracle’s Hole alkaa freehenkisellä rytinällä, mutta seestyy sitten tavalla, joka voi tuoda mieleen vaikka Art Ensemble Of Chicagon: kaaoksesta nousee marssimainen fanfaari. Kappaleen mainion anarkistinen soolo on soitettu trumpetilla ja live-efekteillä.

Huima levy, jossa on 80 minuuttia musiikkia, ja johon upotettu valtava määrä ideoita. Vahva suositus.

Erik Ahonen

Why Not esiintyy Eclipse Jazz Clubilla Tampereen Kulttuuriravintola Kivessä 28.1.2020.

Pin It on Pinterest

Share This