Tiisu on vapautuneimmillaan ja raikkaimmillaan sitten debyyttilevynsä – arviossa Kuuluisat viimeiset sanat

Kuvat: Santeri Sario / Virtaset

Siitä on nyt yli yksitoista vuotta, kun Tiisu tuli ja julisti, että suomalaisen suurin riesa on sisu. Piti kappaleesta tai ei, anteeksipyytelemätön, riehakas ja mahtipontinen ensisingle herätti joka kuulijan huomion. Veikkaan, että useimmat myös halusivat kuulla hieman pidemmälle, mistä touhussa on kyse.

Eivät elämän traagisista ja arkisista tarinoista kertovat, usein huumoriin verhoillut kappaleet debyyttilevyllä mitään klikkiotsikoita tarjoilleet mutta eivät myöskään paljastaneet kaikkea ihan ensipuraisulla. Hurmaavimmalla tunnekuvauksella, ”yhden naiivin sekunnin tuntui et iskis missinkin”, päästiin jopa selostaja Mikko Hannulan huudatukseen lentopallomaajoukkueen pelin huippuhetkille.

Neljännellä albumillaan Kuuluisat viimeiset sanat (Virtaset, 2026) Tiisu käsittelee aiempaa yhteiskunnallisempia aiheita entistä suoremmin, eikä sanomaa tarvitse ensimmäisten kertosäkeiden jälkeen enää arvailla. Uusien lyyristen oivallusten sijaan yhtye on läpi tähänastisen uransa pikemminkin pyöritellyt ja hieman muunnellut vakiintuneita hokemia ja pinnalla olevia aiheita; kun sosiaalisessa mediassa aletaan turhautuneina hiljentää aiheita, kuten elämän koulu, raakut tai ”mitään ei saa enää sanoa”, Tiisu vasta teroittelee biisikynäänsä.

Latteuksien ironiateho on haalistunut ajat sitten, mutta Tiisu ei meikämandoliineistaan luovu. Häpeilemättömyys on ollut yhtyeen tavaramerkki kautta linjan.

* *

Heittäytyvää ja kiertelemätöntä Tiisua on helppo vihata, eikä yhtye tunnu välittävän siitä. Lyriikat, sävellykset, sovitukset ja liveshow’t ovat olleet kaikki läpi uran voimakkaita, värikkäitä, hauskoja ja monine koukkuinensakin helposti lähestyttäviä. Överiksi vedetään mielellään – etenkin livenä. Sen sijaan, että toisella vuosikymmenellä suoraviivaistettaisiin menoa, Tiisu on päättänyt tehdä laidasta laitaan hersyilevän kuudentoista kappaleen järkäleen ja onnistunut siinä. Yhtye on vapautuneimmillaan ja raikkaimmillaan sitten debyyttilevyn.

Kuuluisat viimeiset sanat on kuin suuri rockyhtye soittamassa Ursus Factoryn kappaleita Pihtiputaan mummoille. Heistä konservatiivisimmat saattavat hieman köhähdellä. Vertausta ei tule ottaa negatiivisena, sillä rockin soittamisen riemu, kokeilunhalu ja heittäytyminen on samaa luokkaa duon kanssa.

Tiisu kuulostaa genrestä toiseen hyppiessäänkin aina itseltään eikä vähiten Henrik Illikaisen äänen ja tulkinnan takia. Mielipiteitä jakava vokalisti ei yllättäen ala näin pitkäkestoisenakaan puuduttaa – varsinkin kun sopiviin kohtiin on ripoteltu pari osuvaa vierailijaa. Etenkin vahvan uuden nousun tehnyt, upea Liisa Akimof loistaa väkevässä Kasvissoppa-kappaleessa. Vimma sopii hänkin hyvin Pelon kapina -revittelyyn.

* *

Kaikessa värikkäässä ja sekalaisessa tavarapaljoudessa riskinä on ähky ja linjattomuus. Kasvissoppa (seuraa spoileri) floppaa, kun sinne tiputetaan lihaliemikuutio, mutta Kuuluisat viimeiset sanat -albumi välttää kohtalon, vaikka keitos kulkee mahtipontisen popin, punkrockin tai takavasemmalta ilmestyvän progeilun kautta halutessaan vaikka tanssilattioille. Levyn kaari on dynamiikaltaan niin onnistuneesti rakennettu, että kokonaisuus pysyy alusta loppuun kasassa, vaikka kappaleiden laatu hieman vaihtelee ja kertosäkeistä jäävät melodisuudesta ja iskevyydestä huolimatta puuttumaan unohtumattomimmat koukut.

Elämä voi olla epäreilua ja vakavaa, ja ilmastokriisistä ja poliitikkojen lupauksista on hyvä toisinaan laulaa ihan suoraan, mutta näistäkään aiheista kertovan musiikin ei tarvitse olla vakavaa. En voi olla etukäteen ihastumatta mielikuvaan, jossa poliitikkoihin turhautunut yleisö laulaa yhdessä ”neljä vuotta paskaa, kyllähän sen jaksaa – ja vitut!” ja riehaantuu lopun progehuipennukseen ”kapina, nyt” -huutoineen. Painavista teemoistaan huolimatta Tiisu on tullut taas pitämään hauskaa.

Pietari Raekallio

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua