Levyarvostelu: Talk Talk -basisti kypsytteli navettastudiossaan ajattoman aarteen, joka sopii samalle yölliselle soittolistalle 1970-luvun Brian Enon ja John Calen kanssa.
Rustin Man: Clockdust (Domino Recording, 20.3.2020).
Nostalgiailtojen paluu 1980-luvulle aiheuttaa vähintäänkin sisäistä punastelua. Nuoruuden mestariteoksista aika harva on kestänyt aikaa.
Syntikkapopista taiderockiksi kehittynyt englantilainen Talk Talk ei ole menettänyt tenhoaan. 1990-luvun alussa hajonnut trio poiki myös soolouria. Keulahahmo Mark Hollis esitteli ennen vuosituhannen vaihdetta nimeään kantaneella soololla, mihin suuntaan bändi oli kehittymässä. Intiimi ja akustinen levy ei kuulostanut stadionrockilta, vaan kieltolakiajan jazzklubilta.
Hollis siirtyi viime vuoden helmikuussa taivaalliseen orkesteriin. Juuri ennen sitä Talk Talk -basisti Paul Webb päätti lähes parinkymmenen vuoden hiljaiselon Drift Code -albumilla, joka kuulosti siltä, että jazzklubilla on nuhraannuttu ja imetty vaikutteita kieltoajoista saakka. Samoissa sessioissa kertyneitä ”navettaäänityksiä” on hiottu ja kypsytelty vielä toinen albumillinen.
Clockdust on ajatonta, pakotonta ja pienieleistä musiikkia, joka kuulostaa vuosikymmeniä muhineelta ja ajan patinoimalta. Se päätyy samalle yölliselle soittolistalle 1970-luvun Brian Enon ja John Calen kanssa. Jarvis Cockerilta ja The Divine Comedyltäkin löytyy levyn tunnelmaan sopivaa retromusikaalimeininkiä ja teatraalisuutta.
Rustin Man -nimellä sooloileva Paul Webb piilotteli hienolla ensilevyllään (Out of Season, 2002) Portisheadin Beth Gibbonsin taustalla. Aivan turhaan, sillä uneliaan äänensä puolesta mies vaikuttaa savuisen kabareen nurkkaan adoptoidulta David Bowien velipuolelta.
Kuuttakymppiä lähestyvä muusikko on ammentanut monesta laarista folkia, jazzia, poppia ja progea. Webb on työstänyt keitosta kiireettä itsekseen ja värvännyt avuksi paikallisia taitajia soittimiin, joita joiden nimet pitäisi etsiä sanakirjasta.
Tuntuu kuin Paul Webb olisi säästänyt kypsimmät ja hioutuneimmat tuotokset uudelle levylle, sillä Clockdust on ehjempi ja lämpimämpi kokonaisuus kuin Drift Code, jonka jännite laimeni loppua kohti.
Clockdustin elokuvallisuutta alleviivaa instrumentaali Rubicon Song. Ehjän kokonaisuuden katkaiseva täytebiisi paljastaa kuitenkin, ettei navettasessioissa kertynyt aivan kahta albumillista briljanttia tavaraa.
Pienestä harha-askeleesta huolimatta Rustin Man on tullut luoneeksi Damon Albarnin Everyday Robotsin kaltaisen ikisuosikin, joka ei kulu vaan paranee kuuntelemalla. Tällaista musiikkia eivät tee eivätkä kuuntele poikaset.
Uusi albumi tuo Rustin Manin loppuvuodesta lavoille muutamaksi illaksi ensi kertaa vuosituhannen vaihteen jälkeen. Livekokoonpanona toimivat belgialaisen Dez Mona -bändin muusikot.
Tommi Liljedahl
