Kuvat: Emma Sarpaniemi / Solina Records
LEVYT | Aiemmin Ronyana tunnetun suomalaisartistin uutukainen Late Bloomer puhkeaa välillä tunteelliseksi ja todistaa tekijänsä monipuolisuuden.
”Hänen kykynsä tehdä aiheesta riippumatta tarttuvia kappaleita yksi toisensa perään hipoo nerokkuutta.”
Ronya-nimellä viime vuosikymmenen alkupuoliskolla tehdyn musiikin turha söpöysvire on pudotettu jo kauan sitten, ja parin vuoden takaisten singlejen ”pussy power” on Late Bloomerilla silitelty hitusen salonkikelpoisemmaksi. Tuloksena on kaunista myöhäisyön elektropoppia, jossa on välillä yllättävän eteerisiä sävyjä. Muun muassa masturboinnista ja aamuyöllä kotiin saapumisesta aikaisemmin laulaneelta kauhukakaralta luontometaforat ja linnunlaulutaustat ovat odottamaton vetäisy, mutta niissä on samaa rehellisyyttä. Inhimillisestä haavoittuvuudesta kertovat kappaleet on hiottu yhtä huolella kuin suorasukaiset räväytyksetkin. Kun tietää mitä tekee, voi tehdä mitä haluaa.
New Ro kuulostaa sen verran omalta itseltään, että hänen musiikistaan on aivan ensi sekunnilla hankalaa arvailla vaikutteita. Kuitenkin siinä, missä vuoden 2018 tuotantoa teki ajoittain mieli verrata Judasin aikaiseen Lady Gagaan, liikkuu Late Bloomer riisutumpana ja sentimentaalisempana enemmän vuosituhanteen vaihteen tienoilla. Sympaattisen melodramaattinen, tuhoisaa supervoimaa pikkukylässä piilottelevasta tytöstä kertova cautionary tale (levyn kappaleiden nimet on kirjoitettu pienillä alkukirjaimilla – toim. huom.) voisi olla musiikkitulkinta jostakin 2000-luvun alun tv-sarjasta. Toisinaan taas päästään myös täydelle klubimusiikkivaihteelle, kuten esimerkiksi osuvasti nimetyn oh hey yeah yeah’n kierrellessä loputtomissa elektronisissa sfääreissään. Ainakin ysärillä lapsuuttaan eläneille musiikissa on tuttua ja mieluisaa tarttumapintaa, jota nykyään voi nimittää jo retrovivahteeksi.
Itse omat kappaleensa kynäilevä New Ro ei ole aloittanut musiikin tekoa ihan eilen, ja sen huomaa. Hänen laulunsa on upeaa kuunneltavaa ja kykynsä tehdä aiheesta riippumatta tarttuvia kappaleita yksi toisensa perään hipoo nerokkuutta.
Tarttuvuudessa kuitenkin piilee Late Bloomerin haavoittuvuus: nappaaviin kertosäkeisiin ja muihin toistokoukkuihin nojaavat kappaleet alkavat jatkuvalla syötöllä kuunneltuina helposti puuduttaa. Levy koettaa edetä tarinankerronnan ehdoilla alkuasetelman maalaamisesta konfliktiin ja lopulta uudelleensyntymään, mutta juuttuu svengaavan avauksen jälkeen kasvuvaiheeseen. Konseptirakenteen vuoksi tunnelma ehtii alkupuolella latistua puolihuolimattomaksi lauleskeluksi, ennen kuin päästään uudestaan vauhtiin.
Korvamadot eivät ole kaikkien juttu, ja niihin luottamisen sijaan Late Bloomer olisi kaivannut hieman sitä vaihtelua, jonka osoittaa tekijänsä hallitsevan. New Ro onnistuu kuitenkin edelleen välttämään muovisuuden, joka suurta yleisöä tavoittelevaa musiikkia yleensä vaivaa, ja tekemään omikseen sekä vanhat amispoppisoundit, ronskit jutut että herkät kasvutarinat.
Eli Harju
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Joni Ekman svengaa raukean raikkaasti – arviossa Joko saa laulaa?
LEVYT | Tamperelaisartistin seitsemäs levy tiivistää rock-kaihoa toimivan ytimekkäästi. Joni Ekmanin rock-pohjainen svengi ei ole tunkkaista vaan vaivattoman koukukasta.
Ei pöllömpää – Pelle Miljoonan varhaisia singlejä pitkästä aikaa vinyylikokoelmalla
LEVYT | Suomalaisen punkin ja uuden aallon singleistä kasattujen kokoelmalevyjen sarja jatkuu. Vuorossa ovat Pelle Miljoonan eri yhtyeiden 7-tuumaiset vuosilta 1978–1981. CD-versio ulottuu vuoteen 1989.