Rupisia riffejä, karkeita tapporokkeja – arviossa The Flaming Sideburns -kokoelma Rocket Science

Kuva: Svart Records

”It’s time to testify”, julistaa MC5-yhtye Kick Out the Jams -albuminsa alussa. Sitä samaa on tehnyt myös The Flaming Sideburns useampaankin kertaan levyjensä nimiä myöten. Nyt on jälleen aika todistaa. It’s time to testify.

The Flaming Sideburns nautti suurinta suosiotaan ehkä vuosituhannen alkupuolella, kun niin sanottu autotallirokki, garage rock, alkoi muodostua muodiksi. Yhtyeen riffittely oli etenkin ryhmän uran alkupuolella rupista ja raakaa, eikä moniakaan tainnut häiritä, että variointi oli kappaleesta toiseen varsin vähäistä. Rokkasi kuin rasvainen rasseli. Levyjä ilmestyi. Muutama niin sanottua live-taltiointikin. Studiolevyilleen ryhmä ei ehkä koskaan saanut taltioitua täydellisesti keikkojensa hurmosta. Yhtyeen energiset esiintymiset olivat erityisiä kokemuksia ja ovat sitä edelleen.

The Flaming Sideburns on edelleen toiminnassa, vaikka jossain vaiheessa ja mielessä niin sanotusti tutkasta katosikin. Kyllä ryhmää aika ajoin keikoilla nähtiin, mutta studiolevyjä ei saatu. Ei 14 vuoteen, kunnes yhtyeeltä julkaistiin nelisen vuotta sitten erinomainen Silver Flames (lue Ilkka Valpasvuon arvio täältä). Valitettavasti tuotos jäi pitkästä odotuksesta ja onnistuneisuudestaan huolimatta häpeällisen niukalle huomiolle.

* *

Nyt huomiota tavoitellaan Rocket Science -nimen (Svart, 2025) saaneella kokoelmalevyllisellä yhtyeen varhaisia äänityksiä – siis ajalta ennen sitä suurinta suosiota. Tallenteita on purkitettu niin parissa helsinkiläisessä paikassa kuin New Yorkissakin. Osaa paketin raidoista ei ole kuitenkaan julkaistu tätä ennen koskaan missään muodossa, eikä niitä loppujakaan esimerkiksi aineellisilla pitkäsoitoilla saati suoratoistopalveluissa (joihin ei muuten tätä kokoelmaakaan ole saatettu). Harvinaisuuksien äärellä siis ollaan, eikä kappaleita aivan vailla vaikeuksia vinyylille nytkään saatu. Levyn piti pullahtaa prässäämöstä jo syksyllä, mutta siellä tapahtuneiden tuotantovälineiden rikkoontumisten vuoksi toimitus viivästyi.

Alaotsikostaan ”Original Artyfacts from the Psychedelic Era 1996–1999” huolimatta Rocket Sciencen antia ei tule ensimmäiseksi mieleen luokitella psykedeeliseksi musiikiksi. Äänityspaikasta ja -ajankohdasta riippumatta kaikki kokoelman kappaleet edustavat pitkälti sitä samaa rujonpuoleista The Flaming Sideburns -riffittelyä, jonka pari kolme vuotta myöhemmin ja aavistuksen siistimpisoundiseksi siloiteltuna oppi vähän laajempikin yleisö tuntemaan.

Jos ”autotallirokki” useimpien mielestä yhtyeen ilmaisua kuvaavaksi asiasanaksi kelpaakin, ei kuuntelija myöskään ole tarvinnut tarkkaakaan korvaa havaitakseen ryhmän musiikissa monenlaista vaikutetta – vaikkapa The Rolling Stonesista tai suorastaan David Bowiesta lähtien.

Rocket Sciencen kohdalla muuan huomion arvoinen seikka on se, että raidoista yli puolet on lainakappaleita – viittoja sylttytehtaille. Suoraan on kunniaa osoitettu esimerkiksi Willie Dixonille, The Fabulous Wailersille, Dale Hawkinsille, Little Richardille, State of Mindille ja The Talismenille. Epäsuoria viittauksia voi laskea sormin ja varpain. Molemmat yhtye hoitaa pettämättömällä tyylillään.

The Flaming Sideburnsin riffittelykone saa minkä tahansa palikan loksahtamaan ulos sisuksistaan sopivan muotoisena. Se on hyvä. Rocket Sciencenkin kappaleilla kuullaan kirkkaana se, mikä on myöhemminkin ehkä eniten The Flaming Sideburnsin musiikkia määrittävänä piirteenä tunnettu: kitaristikaksikko Arimatti Jutilan ja Jukka Suksen näkemyksellinen ja kakistelematon yhteistyö. Aina varmat rumpali Jay Burnside ja basisti The Punisher pitävät homman rungon jämäkästi pystyssä. Eduardo Martinez on juuri tämän kaltaiseen raakaan räimintään sopiva, mitä energisin, raisu laulusolisti. Tätä se tuttu The Flaiming Sideburns on. Vaikka yhtyeen ilmaisussa tirisee rokkenrolliin erottamattomasti kuuluvaa vaaran tuntua, ei se tarkoita sitä, että kuuntelijan pitäisi olla huolissaan homman hajoavan minä hetkenä hyvänsä.

Rocket Science ei ehkä ole kokoelma The Flaming Sideburnsin kaikista mieleenjäävimpiä kappaleita. Kyllä siltä silti ilmiömäistä iskevyyttäkin löytyy. Kun kokoelman pyöräyttää käytiin, saattaa asiaan vihkiytymätön epäillä onnistuneensa jotenkin turmelemaan levysoittimensa neulan tai saaneensa käsiinsä vinyylin, jossa on valuvikaa kuin valtioneuvostossa. Kuuntelijan pää ei kuitenkaan voi olla nyökkimättä räkäisesti kätkättävän räimeen tahtiin. Ei ole vikaa. On Rokkenrollia.

Rocket Sciencella The Flaming Sideburnsin toimivimmista omista viisuista voi suitsutella vaikkapa mitä menevintä Loose My Soul –tapporokkia, rullaavaa Sweet Christeeniä sekä Crashing Downia, jonka tarttuvaa riffittelyä tukee Johnny Mombasan saksofoni. Cover-osastolla puhallinta kuullaan muun muassa Lucillessa, joka lukeutuu Dirty Robberin ohella levyn raivokkaimmin tulkittujen lainakappaleiden joukkoon. Ensin mainittu on Little Richardin ja jälkimmäinen The Fabulous Wailersin tunnetuksi tekemä.

Kiitosta voikin jakaa juuri saksofonin ja pianon käyttämisestä levyn useammankin kappaleen mehevöittäjänä. Ja tiivistäähän b-puolen avaava, pianon aateloima Walking Dynamite yhtyeen ilmaisun jo nimellään.

Lainaraidoista on syytä vielä erikseen kiitellä muhevan bassokuvion menevällä tavalla kuljettamaa The Talismenin She Was Good -kappaletta.

Aika ei ehkä juuri nyt ole The Flaming Sideburnsille kaikista suotuisin. Koska musiikki-ilmiöt kuitenkin kulkevat sykleissä, ei menne pahasti pieleen, jos ennustaa tällaisellekin ilmaisulle löytyvän lähivuosina kysyntää. Jäämme odottamaan. Sillä välin on hyvä kuunnella Rocket Sciencea, kyllä sen julkaiseminen paikallaan oli. Seuraavaksiko jatkoa Silver Flamesille?

Eros Gomorralainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua