Riittävän synkkää marraskuuhun? Skepticism-yhtyeen lajityyppiklassikko Stormcrowfleet jälleen vinyylinä

Skepticism. Kuva: Svart Records

Suomalainen Skepticism on merkittävä yhtye. Se on funeral doom metal -lajityypin kiistatta tärkeimpiä edelläkävijöitä, kehittäjiä ja monen mielestä sen ensimmäinen edustaja. Nyt on saatu edelleen toimivan ryhmän ensimmäisestä albumista kolmekymmenvuotisjuhlapainos.

Stormcrowfleet (1995; Svart Records, 2025) on ehdoitta lajityypin mestariteos ja klassikko. Sen julkaisi alun perin Red Stream -levy-yhtiö ja vain cd-muodossa. Nyt käsillä olevan tupla-lp:n suojamuoviin liimattu tarra hehkuttaa laitoksen pitävän sisällään vuonna 2018 täysin analogisesti tehdyn uudelleenmiksauksen ja -masteroinnin. Tässä levyarvostelussa käsitellään nimenomaan tätä uutta versiota. Eroja alkuperäiseen on, mutta vertailut jäävät lukijan tehtäväksi.

Juhlapainoksessa on mukana myös kaksi kappaletta Skepticismin vuoden 1994 Aeothe Kaear -demokasetilta – ensimmäistä kertaa vinyylilevyllä. Nauhan neljästä kappaleesta kolmen versiot ovat jo mukana jo alkuperäisellä Stormcrowfleetillä.

Kuva: Svart Records

* *

Levyn avattavat kannet ovat hyvin minimalistiset – esimerkiksi mitään tekijätietoja niihin ei ole painettu – mutta mukana tulee englanninkielinen vihkonen. Siinä kerrotaan Stormcrowfleetin taustatarina alkuperäisestä tallennusperiaatteesta ajatukseen analogisesta uudelleenmiksauksesta vinyylijulkaisua varten ja edelleen sen toteutukseen. Lisäksi mukana on yhdysvaltalaisessa Decibel-lehdessä vuonna 2014 julkaistu pitkä haastattelu yhtyeen alkuajoista ja levyn tekemisestä.

Myös Stormcrowfleetin musiikkia voi pitää melko minimalistisena. Tottumattomaan korvaan saattaa kuulostaa siltä, että kappaleissa ei tapahdu kovinkaan paljon. Asiaan vihkiytymätön saattaa kokea erittäin hidastempoisen levyn pitkäveteiseksi. Kaksi pitkää kappaletta levyn puoliskoa kohti. Hidasta, synkkää…

Stormcrowfleet kestää noin tunnin. Tällä uudelleenjulkaisulla perään tulevat vielä bonus-kappaleet, jotka täyttävät yhden kokonaisen levynpuoliskon. Stormcrowfleet ei kuitenkaan ole pitkäveteinen, eivätkä kappaleet toistensa kopioita. Hautajais-tuomiohevi pureutuu sydämeen ja sieluun, kun sille vain reitin avaa.

On aika vähän mitään, mihin verrata Stormcrowfleetiä. Oikein vastaavaa ei juuri ollut sitä ennen julkaistu – toisen suomalaisen funeral doom metal -edelläkävijän Thergothon-yhtyeen albumi Stream from the Heavens (Avantgarde Music, 1994) tuli kauppoihin samoihin aikoihin – vaikka doom-metallista toki pohjaa löytyykin. Synkemmän ja raskaamman hevirokin jäämiä saattaa kyllä kuulla siellä täällä Venomia ja Celtic Frostia myöten, mutta kyllä Skepticism edustaa aivan eri tyylisuuntaa.

Stormcrowfleetillä kuullaan Jani Kekaraisen yleensä hyvin voimakkaasti säröytettyjä kitaroita, Matti Tilaeusin sävyltään pääasiassa jossain ärinän, örinän, murinan ja korinan spektreissä vaihtelevaa laulua, sessiomuusikko Jukka Korpiheten bassokitaraa, Lasse Pelkosen omaperäiseen tyyliin ja raskaasti takomia rumpuja sekä Eero Pöyryn kosketinsoittimia – usein kirkkouruilta kuulostavia, mikä on yhtyeen yksi tavaramerkki.

* *

Stormcrowfleetin aloittaa majesteettisesen jylhästi Sign of the Storm. Sellaisena kappale myös jatkuu. Ja hyvin hitaana. Kontrastia ja dynamiikkaa tuovat jyräävän musiikin yhtäkkinen taukoaminen ja uruin maalatut kauniit, surumieliset värit. Jostain puolivälin tietämillä kaikki alkaa vähitellen hiipua, kunnes jyräävyys taas alkaa. Kappale päättyy uruilla soitettuun outroon. Kaikki näitä tehokeinoja käytetään levyllä myöhemminkin. Sign of the Storm oikeastaan määrittelee sen, miltä koko Stormcrowfleet kuulostaa.

Musertavan jykevä Pouring tarjoaa jyräävää kitaraa ja soi surumielisenä, raskaana, tietysti hitaana ja niin ikään majesteettisena, ja sellaisena yhtenä levyn vaikuttavimmista kappaleista. Välillä riffittelystä tulee mieleen Venom. Etenkin majesteettisten urkujen väkevöittämä väliosa taas muistuttaa Celtic Frostin jäljittelemättömästä Innocence And Wrath -kappaleesta. Loppua kohti saadaan vielä melodista, surumielistä kitarointia. Jos sana ”eeppinen” ei olisi kärsinyt niin vakavaa inflaatiota, voisi Pouringia luonnehtia eeppiseksi – niin itse asiassa voisi muutamaa muutakin levyn kappaleista. Nyt se sana ei tunnu riittävän vahvalta.

Lukijaa ei tässä vaiheessa yllättäne, että myös b-puolen minimalistisesti aloittava By Silent Wings soi majesteettisesti, hitaasti ja musertavan raskaasti. Myös tehokeino, jossa jyräys loppuu äkillisesti hetkeksi, on taas käytössä. Synkän ja surumielisen kappaleen tunnelma on paikoin hieman aavemainen, ja välillä voimakkaasti säröytettyjen kitaroiden ylle paukahtaa jostain väkevänä tehokeinona kohtalokas urku.

Voimakkaasti säröytetty kitara palaa heti seuraavan The Rising of the Flames -raidan synkässä introssa, mutta hillitymmin, samalla kuin jotain pahaa enteillen. Synkkä kappale on muutoinkin. Samalla se kuitenkin tarjoaa myös kauniita melankolisia kitaramelodioita ja surumielisen kaunista urkua. The Rising of the Flames tuntuu jatkuvan ja jatkuvan mutta ei silti polkevan paikoillaan tai kyllästyttävän. Kappale on yksi levyn toimivimmista. Koko ajan tapahtuu vähintäänkin jotain pientä, joka pitää kuuntelijan otteessaan ja pakottaa pään nyökkimään hitaan musiikin tahdissa. Kappale kestää 11,5 minuuttia.

* *

The Gallant Crow käynnistää Stormcrowfleetin c-puolen poikkeuksellisesti akustisella kitaralla soitetulla yksinkertaisella introlla, minkä jälkeen jyrähtää jälleen päälle erittäin raskasta äänivallia, jota koristelevat kappaleessa suuressa osassa olevat, pintaan miksatut upeat kosketinsoittimet – kaunista, melankolista, mahtipontista. Levyarvostelija huomaa taas päänsä nyökkivän musiikin tahtiin. Urut ovat paikoin kuin tieteiselokuvan kohtauksesta. Ympyrä sulkeutuu äkisti ja kappale myös päättyy akustiseen kitaraan ja hieman hitaita sellon vetoja muistuttaviin uhkaa henkiviin urkuihin.

Urut aloittavat myös Stormcrowfleetin viimeisen siivun The Everdarkgreen, mutta nyt ollaan taas kirkkosoundeissa. Kappale on tuttuun tapaan hidas, raskas ja synkkä mutta samalla levyn heikoin – siinä tapahtuu melko vähän, ja se mitä tapahtuu, on jo kuultu edellisillä raidoilla ja kiinnostavammassa muodossa. Urut ovat jälleen pinnassa ja kitarat sekä rummut raskaita. Kiinnostavinta ja eniten levyn muista kappaleista erottavaa raidalla on Stormcrowfleetille harvinainen temponvaihdos, erikoisten ”hälyäänten” käyttö (liitevihkosen mukaan ne on tehty ”akustisilla instrumenteilla”, joita ei sen tarkemmin eritellä) sekä loppupuolella kasvava lohduttoman kitaramelodian ja urkujen vuoropuhelu.

Tuplalevyn d-puolta täyttävät demonauhalta poimitut kappaleet, meneväkin The Rising of the Flames ja Chorale, jolla kirkkourkusointi on jälleen voimakkaassa osassa – jo pitkä intro on toteutettu uruilla. Raidat eroavat Stormcrowfleetistä kaikista ilmeisimmin sillä, että örinä-/korinalaulu on niillä huomattavasti enemmän esillä. Chorale käy jo hieman puuduttavaksi, ainakin näin raskaan tuplalevyn viimeisenä palana, joka jatkuu ja jatkuu ja pelaa pääasiassa samoilla elementeillä kuin edellisellä kolmella levynpuoliskolla kuullut kappaleet.

Kaksi ylimääräistä raitaa ovat kuitenkin yhtyeen tosi-ihailijoille kiinnostava lisä. Skepticism itse perustelee liitevihkosessa niiden mukaan ottamista sillä, että demokappaleiden on tarkoitus osoittaa ryhmän soundin kehittyminen kahden vuoden aikana ennen Stormcrowfleetiä.

Vaikka esimerkiksi sähkökitarat ovat Stormcrowfleetillä musertavat, on levylle ominaista väkeväkin dynamiikka sekä tietynlainen, erityisen näkemyksellisesti esillepantu kauniin ja raskaan, jyräävän vastakkaisuus. Mitään mukana yhteislaulettavaa kesäpoppia Skepticism ei esitä, mutta kyllä Stormcrowfleetiltä päähän soimaan jääviä melodioita löytyy. Yleisesti ottaen levyä hallitsevat usein rohkeasti pintaan miksatut urut, jotka luovat synkkää, lohdutonta ja majesteettista tai juhlallista tunnelmaa sekä erittäin raskaat kitarariffit ja rummut sekä kitaramelodiat. Stormcrowfleetille ominaista on myös se, että laulusta ei erityisemmin saa selkoa. Se on tavallisesti miksattu alas eikä oikeastaan laulua vaan kliseisesti ilmaistuna instrumentti muiden joukossa. Itse asiassa levyä voisikin luonnehtia instrumentaalimusiikiksi, semminkin kun sanoituksia ei ole painettu sen mukaan.

Strormcrowfleetin merkitystä funeral doomin kehityksessä ei voi vähätellä. Klassikkoasema on kiistämätön. Ehkäpä levyä ei kuitenkaan aivan hauraassa mielentilassa kuunneltavaksi tohdi suositella. Parhaiten Stormcrowfleet toimii kuulokkeilla kuunneltuna ja totisesti hyötyy äänenvoimakkuuden rohkeasta käytöstä.

Eros Gomorralainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua