Levyarvostelu: On ihanaa, että on asioita, jotka eivät muutu. Lasten hautausmaa jatkaa IV-levyllään tutulla linjallaan. Jonkinlaisena vastauksena otsikon kysymykseen kuitenkin: parempaa kuin bändin uusi levy on yhtyeen aiempi tuotanto ja keikat.

Lasten hautausmaa: IV (Svart Records, 22.11.2020)

Yhtyeen ihailijalle Lasten hautausmaan uusi levy tuo hymyn huulille jo ensimmäisellä kappaleellaan. Sähköisku-biisi tuli tarjolle suoratoistopalveluun jo syksyllä ja ilahdutti faneja tarkalleen yhtyeen aiemmasta tuotannosta tutulla ilmaisullaan. Kappale muistuttaa bändin rakkaimmista ralleista.

Olen aina pitänyt Lasten hautausmaata jatkumona itselleni rakkaimmille suomalaisille yhtyeille, kuten Kollaa Kestää ja Noitalinna huraa! (Ja näitähän ei vain voida jättää mainitsematta yhtyeestä kirjoitettaessa.) Sähköisku noudattaa tätä linjaa.

Noitalinna huraa! suosi kappaleissaan usein eläinaiheita. Tämä levyarvostelu kirjoitettiin yhteistyössä rakkaan kissaystäväni kanssa, joka vietti yön kanssani levyä kuunnellen. Ystäväni vaikutti arvostavan tuokiota, eikä meistä kumpikaan tuntunut olevan sitä mieltä, että olisi kuunneltu cd-kaudelta kummittelemaan saapunutta ylipitkää tuotosta.

Kahdeksan kappaletta sisällään pitävä Lasten hautausmaan IV vastaa reilun puolen tunnin kestoltaan sopivaa lp-levyn mittaa, mikä on juuri tarkoituksenmukainen määrä tämän tyyppistä musiikkia.

Mediassa uuden levyn on kerrottu olevan yhtyeen historiassa ensimmäistä kertaa ”oikeassa studiossa” tuotettu. Kappalemateriaali noudattaa ainakin ryhmän veteraani-ihailijan näkökulmasta pääasiassa vanhaa tyyliä.

Paikoin kosketinsoittimet on ehkä nostettu aiempaa suurempaan osaan, mikä ei sinänsä ole huono valinta. Toinen muutaman viime vuoden varrella havaittu kehityskulku dingomaisempaan ilmaisuun tuntuu olevan nyt unohdettu. Ilmeisimpänähän Dingon vaikutus kuului muutama vuosi sitten Autiosaaren lautturit -nimiselle Dingo-cover-julkaisulle levytetystä Mirah-kappaleen hienosta versiosta.

Nyt kurssi tuntuu siis aavistuksen muuttuneen. (Näin siis Lasten hautausmaan mittakaavassa; kyllä bändi edelleen itseltään kuulostaa.) Pikemminkin kappaleet, kuten Unesi, tuntuvat vievän yhtyettä uuteen suuntaan, jopa hienoisin proge-vaikuttein. Vähän samaa henkeä on suorastaan perus-suomirokisti liikkeelle lähtevän Keltainen Pihlaja -kappaleen ja Kangastuksen loppunostatuksissa kitarasooloineen.

Toisaalta Kaarlo Sarkia 29 -biisi rokkaa varsin vimmaisen punkisti. Lasten hautausmaan levyillähän onkin ollut tyypillisesti mukana jokin muita hieman rankempi pala, joista ilmeisesti on joskus joidenkin kriitikoiden mieliin kummunnut jopa mielestäni aiheettomia Mana Mana -vertauksia. Kaarlo Sarkia 29 on siis IV:n rankistelu ja perinteisintä Lasten hautausmaa -sapluunaa noudattavan Sähköiskun ohella levyn vahvimpia viisuja.

Kokonaisuutena Lasten hautausmaa tuntuu näyttäytyvän neljännellä albumillaan aavistuksen aiempaa seestyneemmältä. Valitettavasti levy ei yhtyeen selkeästä, muun muassa tuotannollisesta panostuksesta huolimatta onnistu nousemaan edeltäjiensä, kuten kahden ensimmäisen lp:n ja debyytti-ep:n, tasolle.

Miettipä Lasten hautausmaata silti miten päin tahansa (varsinkin elävänä, keikalla nähtynä – vaikkakaan ehkä ei enää levyllä) yhtye on yhä tämän hetken suomalaisen rock-musiikin aivan terävintä kärkeä. Varsinkin keikalla vanhan Kollaa kestää ja Noitalinna huraa! -fanin silmä kostuu helposti liikutuksesta. Valitettavasti hänkin joutuu nyt arvioimaan tuoreen levyn yhtyeen tähän mennessä selkeästi heikoimmaksi tuotokseksi.

Eros Gomorralainen