Kuva: Tiina Jutila / Yle
LEVYT | Televisio- ja radiotyöstään tunnetun Hypnomen-kitaristi Pekka Laineen soolodebyytti on yllättävä ja näkemyksellinen retki kitaramusiikin monenkirjaviin maisemiin.
”Abstrakteimmillaankin musiikki noudattaa kepeästi alun, keskikohdan ja lopun ikiaikaista kaavaa.”
Pekka Laine on siitä poikkeuksellinen artisti, että hänen äänensä on useimmille suomalaisille tuttu, vaikkei sitä pääse levyillä kuulemaan. Radio Suomen Ihmemaa-ohjelman ja lukuisten Ylelle tehtyjen kulttuuridokumenttisarjojen ääreltä tuttu mies puhuu ensimmäisellä sooloalbumillaan sävelten kautta.
Tässä yhteydessä on kylläkin todettava, että itselleni Laine on puhunut ensisijaisesti kriitikkona. Soundi-lehden arviopalstaan pätee nimittäin vain yksi sääntö: jos Pekka Laine tai Jussi Niemi kehuvat levyä, on kyseessä vähintään tutustumisen arvoinen tapaus.
Erityisen kiinnostavaa Enchanted Guitar of Pekka Laine -albumissa (Svart Records, 2021) onkin kuulla, miten Laineen intohimo ja tuntemus taidemuotoa kohtaan välittyvät, kun vastuu on siirtynyt puhtaasti kuulijan korvien väliin.
Tai niin ainakin ajattelin. Kun levy pyörähtää liikkeelle, ajatukset keskittyvät automaattisesti noin 35 minuutin ajan hyvänolontunteisiin, joita kappaleisiin tallennetut pienoismaailmat herättävät.
* *
Materiaali ei veny tai jumiudu, vaan abstrakteimmillaankin musiikki noudattaa kepeästi alun, keskikohdan ja lopun ikiaikaista kaavaa. Bändisoundi on tasapainoinen ja soitinten vuoropuhelu nautittavaa. Rytmiryhmä taipuu etukenoisesta funkista Motown-komppailun kautta napakkaan twistiin ja leijailevaan slovariin muodostaen kappaleille erittäin tukevan selkärangan. Avausraidalla Déjà Vu rummuista huolehtii Laineen poika Leo, muutoin rytmiikkaa luo multi-instrumentalisti Toni Liimatta.
On loogista, että nimensä mukaisesti kitaran monisäikeisiin sävyihin ja soundeihin pohjautuva albumi on Esa Pulliaisen mentoroima. Laineen kappaleiden inspiraatiolähteitä arvuutellessa kuulailla rautalankaviboilla vaikuttaisikin olevan merkittävä rooli, mutta kokonaisuus on silti kuin avara leikkikenttä. Sitä määrittää ihana yksinkertaisuuden tuntu, jonka takana häämöttävät valtavat levyhyllyt rokkenrollin alkuhämäristä alkaen.
Albumin lumovoima muodostuukin sen osien summasta. Simppelit kappalerakenteet, vahvat melodiat ja jämäkkä soitanta vakuuttavat, mutta näkemykselliset taiteelliset ratkaisut, kiinnostava draaman kaari ja yllättävä, kerrassaan erinomainen cover-valinta (Riz Ortolanin säveltämä teema Ruggero Deodaton Kannibaalien polttouhrit -elokuvaan) tekevät Laineen soolodebyytistä erityisen vahvan kokemuksen. Kauhuelokuvan historian pahanilkisimmän elokuvan tunnarin onnistunut ujuttaminen (ja ylipäätään versiointi) keskelle kokonaisuutta osoittaa nimenomaan intohimoa ja tuntemusta. Jo siitä hyvästä tuikahtaa arvosanaan viides tähti.
Aleksi Leskinen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Särömaalailua reippaan kepeästi tähtitaivaan alla – arviossa Taikayö Camping
LEVYT | Suomenkielistä indiepoppia soittava helsinkiläisyhtye luottaa kolmen kitaran särön ja heleämmän puolen yhteistyöhön.
Kohtalokasta jyrää kuulaissa maisemissa – arviossa Minkin debyytti Nyt oon zen
LEVYT | Viisihenkinen Minkki-yhtye on löytänyt jo debyytillään rupisen jyrän ja tumman melodisuuden välisen tasapainon.
