Levyarvostelu: Svart Records on koonnut Paavoharjun varhaistuotannon kahdelle kokoelmalle vähän turhankin kattavasti. Paavoharju sai alkunsa Tuotteeksi kutsutussa hylätyssä meijerissä. Yhtyeen musiikin toismaailmallisen kauneuden ja Tuotteen uskomattoman saastaisuuden välillä on valtava ristiriita. Ratkeamaton mysteeri on kuitenkin juuri se, mikä saa Paavoharjun musiikin säilyttämään viehätyksensä, Samuli Huttunen kirjoittaa.
Paavoharju: Syvyys – The Fonal Years Vol. 1 (Svart Records 2019)
Paavoharju: Uskallan – The Fonal Years Vol. 2 (Svart Records 2019)
Lauri Ainala (toim.): Tuote (Svart Publishing 2018)
Paavoharjun musiikki on kuin muisto. Jo valmiiksi mennyttä, usvaan kietoutunutta – ehkä osin kuviteltu. Se on unenomainen välähdys bileistä jossain epämääräisessä autiotalossa, sävelmä virrestä ensimmäistä kertaa hautajaisissa, kesistä taidelukiossa, jota en koskaan käynyt. Vioittunut vanha digikameran kuva, joka on puoliksi peittynyt pikselöityneeseen mössöön.
Jotain täydellisen puhdasta ja kaunista, mutta silti jotenkin rikki.
Svart Records on kerännyt Paavoharjun kahden ensimmäisen levyn Yhä hämärää (Fonal 2005) ja Laulu laakson kukista (Fonal 2008) aikaisen ja niitä edeltävän tuotannon vuosilta 2000–2008 kahdelle kokoelmalevylle Syvyys – The Fonal Years Vol. 1 ja Uskallan – The Fonal Years Vol. 2.
Näillä äänityksillä Paavoharju soittaa vielä utuista ja hapuilevaa elektronista folkia, jossa on kuitenkin hyvin paljon samoja elementtejä kuin enemmän triphopiin taipuvalla räppäri Paperi T:n kanssa tehdyllä kolmannella levyllä Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne (Svart 2013).
Savonlinnan autiotaloissa majailevien kiljua ryystävien ja virsistä inspiroituneiden uskovaisten retkujen tekemä lahoava ambientin ja folkin ristisiitos ei ehkä tule ensimmäisenä Musiikki & Media -messuilla päivystävien A&R-managerien mieleen uusinta suomalaisen musiikin vientitoivoa pohtiessa.
Paavoharjun vuonna 2005 ilmestynyt debyyttilevy Yhä hämärää keräsi kuitenkin runsaasti kehuja ulkomaisissa medioissa, ja Paavoharju esiintyi muun muassa yhdellä Pohjoismaiden suurimmista festivaaleista Roskildessa Tanskassa vuonna 2009.
Paavoharjun CD-R päätyi sattuman kaupalla tamperelaisen Fonal Recordsin Sami Sänpäkkilän kuultavaksi hänen Es-projektinsa Yhdysvaltain-kiertueella. Paavoharjun Lauri Ainala oli antanut levyn yhdysvaltalaisen Black Forest / Black Sea -yhtyeen jäsenille näiden Savonlinnan-keikan jälkeen, ja he vuorostaan soittivat sitä Sänpäkkilälle, joka päätti julkaista levyn Fonalilla.
Fonal oli jo tunnettu maailmalla kokeellisen musiikin piireissä. Ulkomaiset lehdet kutsuivat Paavoharjua ja muita Fonalin keskenään kohtuullisen erilaista musiikkia tekeviä artisteja, kuten Lau Nauta, Kemiallisia Ystäviä, Esiä ja Islajaa ”Finnish forest folkiksi”, suomalaiseksi metsäfolkiksi.
Arvostettu amerikkalainen musiikkisivusto Pitchfork kuvasi levyarviossaan Paavoharjua ”askeettisiksi uudelleensyntyneiksi kristityiksi”. Paavoharjun keskeinen hahmo Lauri Ainala kertoi Savon Sanomien haastattelussa Roskilden keikan jälkeen 2009, että heidän huhuttiin olevan ”metsässä asuvia new age -hippejä”.
Paavoharjun ympärille versoi kokonainen mytologinen maailma, jonka siemenet oli kylvetty Savonlinnan autiotaloissa metsäfolkista, herännäiskristillisyydestä ja Siionin virsistä.
* *
”Hän kulkee ylös mustaa katuu
siihen vanhaan majataloon
sanat kaikki talteen ottaa
maahan pudonneetkin nostaa”
–Joose Keskitalon ja Lauri Ainalan teksti Paavoharjun kappaleeseen Musta katu
Paavoharjun tarina syntyi Tuotteella, hylätyssä vanhassa meijerissä Savonlinnassa, jonka Lauri Ainala ystävineen valtasi omaan käyttöönsä. Porukka veti viereisestä hampurilaisravintolasta sähköt Tuotteelle jokseenkin hengenvaarallisen kuuloisella viritelmällä ja muutti tuohon karuun rakennukseen asumaan.
Paavoharjun musiikin kauneuden ja romun ja ulosteen täyttämän Tuotteen lähes fyysistä kuvotusta aiheuttavan saastaisuuden välillä on valtava ristiriita. Lauri Ainalan toimittamaa Tuote-kirjaa (Svart Publishing 2018) lukiessa on vaikea uskoa, miten tuosta kusen- ja paskanhajuisesta mörskästä on voinut syntyä jotain niin kaunista kuin Paavoharjun Yhä hämärää -levy.
Jos haluaa elätellä mielessään jotain herkkää ja utuista kuvaa Paavoharjusta, ehkä kannattaa jättää kirja lukematta. En muista lukeneeni yhtä seikkaperäistä analyysiä taiteilijan ulosteesta sitten Salvador Dalín Neron päiväkirjan.
Sen sijaan fragmentaarisena ja moniäänisenä kuvauksena rappioromantiikasta, ahdasmielisessä pikkukaupungissa vietetystä nuoruudesta ja yhteiskunnan ulkopuolisuudesta kirja on vertaansa vailla.
Omilleen Tuote oli kurjuudestaan huolimatta turvapaikka niin Savonlinnan keskiluokkaisuudelta kuin taidelukion ”cooleilta ja etäisiltä” vaikuttavilta hipeiltä, kuten Lauri Ainala kirjassa kirjoittaa.
Samoin Paavoharjun musiikki on turvapaikka ulkopuolisuuden ja sieluttomuuden tunteelta, jossa ne koulun oudommat tyypit voivat tunnistaa itsensä.
Niin kuin hyvä ambient-musiikki, Paavoharju luo äänimaisemalla tilan. Se on jokin sadunomainen paikka, kuin musiikillinen Muumilaakso, jonka kupeessa vellovan mustan virran kohina muistuttaa siitä, että tämä uni ei tule jatkumaan ikuisesti.
* *
Svartin julkaisemaan kaksiosaiseen kokoelmaan on koottu Paavoharjun alkuaikojen tuotanto varsin kattavasti. Ilmeisesti vain joitakin Paavoharjun omakustanne-CD-R:nä julkaiseman ensimmäisen EP:n Maxi Ranskikset (2002) kappaleita on jätetty julkaisematta. Emme siis pääse kuulemaan EP:ltä löytyvää kappaletta, jolla Lauri Ainala kusee Pringles-purkkiin – tai ehkä pääsemme, koska tarina ei kerro, mikä biiseistä on kyseessä.
Varsinaisista albumeista Yhä hämärää on hapuilevampi ja utuisempi siinä missä Laulu laakson kukista on huomattavasti harkitumman ja viimeistellymmän kuuloinen teos. Juuri tästä syystä Yhä hämärää on aina ollut suosikkini Paavoharjun levyistä. Levyllä kiteytyy Paavoharjun hauras ja unenomainen äänimaailma. Siinä Paavoharjun rikkonaiset biitit, ujeltavat laulut ja huojuvat melodiat ovat parhaimmillaan.
Laulu laakson kukista sisältää monia upeita kappaleita, kuten Kirkonväki ja Kevätrumpu, mutta tunnelmaltaan levy ei yllä aivan samoihin korkeuksiin kuin Yhä hämärää – ehkä juuri huolitellun tuotannon takia. Joose Keskitalon ja Ville Leinosen laulamat sinänsä mainiot kappaleet Italialaisella laivalla ja Tyttö tanssii tuntuvat kokonaisuudessa hieman irrallisilta, sillä ne kuulostavat enemmän esittäjiensä kuin Paavoharjun kappaleilta. Yhä hämärää -levyllä koko albumin kietova sumu ja kohina sitovat kappaleet osaksi samaa kokonaisuutta.
Muusta materiaalista kiinnostavinta ovat kokoelman ensimmäisellä osalla 7″-vinyylinä julkaistu Paavoharjun ja Joose Keskitalon Minä ja kapteeni / Onni (Helmi Levyt 2005) ja aiemmin vain digitaalisena julkaistu Tuote-akatemia / Unien Savonlinna EP (Miasmah 2006). Minä ja kapteeni on yksi hienoimpia Paavoharjun ja Joose Keskitalon yhteistyön hedelmiä.
Toisella osalla esiin nousevat aiemmin vain digitaalisena julkaistut Ikkunat näkevät EP (Fonal 2011), jonka Toni Kähkösen laulama nimikkobiisi on kauneinta albumeilla julkaisematta jäänyttä Paavoharjua, ja Laulu laakson kukasta EP (Fonal 2008), jolla kuullaan Joose Keskitalon esittämä Laulu laakson kukista -kappale, jota ei ole samannimisellä albumilla. Myös Keskitalon tulkinta Tyttö tanssii -kappaleesta on upea.
Kokoelman runsas ambientimpi ja kokeellisempi materiaali puolustaa paikkaansa. Paavoharjun tuotannosta suuri osa on pikemmin dark ambientia kuin sitä eteeristä ja haurasta pop-musiikkia, josta yhtye tunnetaan.
Erityisen kiinnostavia ovat Jennin eli Yhä hämärää ja Laulu laakson kukista -levyjen aikaisen laulajan Jenni Yaberin tai silloisen Koivistoisen nimiin kreditoidut kolme kappaletta Ruuste, Rajatilaenkeli ja Viuhka, joista kahdelle Lauri Ainala on tehnyt taustat.
Kahdella kokoelmalla EP:iltä ja arkistoista kerättyä materiaalia on kuitenkin yhteensä neljän LP:n verran, mikä tekee kokonaisuudesta uuvuttavan.
Samojen biisien kierrättäminen useaan kertaan hieman eri versioina tuntuu tarpeettomalta. Uskallan-kappaleen single- ja albumiversion välillä samoin kuin Aamuauringon tuntuinen -kappaleen albumi- ja Ikkunat näkevät EP:n version välillä en kuule suurta eroa.
Kolme versiota Kuljin kauas -kappaleesta on vähän liikaa, etenkin kun Live premiere at Lepovaunu -versiolla äänenlaatu on jopa Paavoharjun mittareilla sietämätöntä kuultavaa.
Sinänsä äänenlaadun vaihtelu ei tällä kokoelmalla haittaa, koska se kuuluu Paavoharjun levyilläkin kokonaisuuden luonteeseen. Esimerkiksi kahden ja puolen biisin mittaisen Kasetti Moskovasta pelastaa livevedoista välittyvä tunne niiden kamalasta laadusta huolimatta.
Biisien instrumentaalit ovat kivoja kuriositeetteja, mutta en oikein näe tarvetta kuunnella niitä uudestaan – ellei sitten halua laulaa Paavoharjua karaokena.
Osa varhaisesta tuotannosta on kiinnostavaa lähinnä kurkistuksena Paavoharjun alkuaikoihin, kuten yhtyeen leikkisämpää puolta esittelevä Murren hautajaiset. Jotain Syrakusaa ei olisi välttämättä tarvinnut julkaista nytkään.
Arkistomateriaali on kuitenkin pääosin varsin laadukasta siihen nähden, että kyseessä on melko kattava kokoelma tuolloin vain kaksi levyä julkaisseen bändin tuotannosta.
Omaan makuuni levyt olisivat silti toimineet paremmin, jos varsinaiset albumit olisi julkaistu omina kokonaisuuksinaan ja arkistomateriaali omanaan, mielellään vähän toistosta karsittuna. Nyt lisämateriaalin paljous hieman painaa albumikokonaisuuksia alas niiden korkeuksista.
* *
Levyjen paketointi painetuissa ruskeissa pahvikansissa on komea. Mukavia yksityiskohtia ovat kokoelmien ja mukana tulevien liitteiden kansissa olevat alkuperäiset versiot Yhä hämärää -levyn kannessa käytetystä Jenni Yaberin maalauksesta ja Laulu laakson kukista -levyn kannen Elina Rantasuon piirustuksista.
Muuta yhteistä alkuperäisten levynkansien kanssa kokoelmalla ei juuri olekaan.
Liitteiden parasta antia ovat Jenni Yaberin muistelot, joiden veroista runollisuudessa ja surumielisyydessä on tuskin koskaan painettu Suomessa levynkansiin. Ne myös avaavat hyvin erilaisen ikkunan Paavoharjun maailmaan kuin rujo Tuote-kirja.
”Silloin en vielä kokenut kuulevani Jumaluuden Hengen puhetta tai saavani taivaisia merkkejä tavanomaisissakin tapahtumissa. Jonkinlaista johdatusta se kuitenkin lienee ollut kun minun karkeatekoiselle hiukkasrakenteelleni kävi käsky Kaikkeuden alkaa tehdä jotain omaakin musiikkia siinä kun laulamista harjoittelin ja ääntäni aloin availemaan.”
– Jenni Yaber
Yaberin tekstit ovat kuin Paavoharjun musiikki: kauniita, hauraita, mutta samalla jollain selittämättömällä tavalla surullisia, kuin aamut juhlien jälkeen, nuorten sydänten epämääräinen kaipuu, yksinäisyys seurassa, viimeisten kesäpäivien hiipuva valo, kun kaikki on hyvin mutta kuitenkin jotenkin väärin. Silti kaikki on oudon kevyttä ja laakson pimeydessäkin sarastaa toivo.
Monet Paavoharjun hienoimmista kappaleista, kuten Yhä hämärää -levyn Valo tihkuu kaiken läpi ja Aamuauringon tuntuinen ovat Yaberin laulamia, ja niiden ylimaallinen tunnelma on paljosta velkaa hänen jäljittelemättömälle laulutyylilleen, joka muistuttaa enemmän intialaisten Bollywood-elokuvien laulajia kuin mitään suomalaisessa musiikissa perinteisesti kuultua.
”Kuin tuuli ilman virtaavan
kulkee henki päällä aavan veen
synnyttäen sisälläni kaipuun kaipuuseen”
– Lauri Ainalan teksti Paavoharjun kappaleeseen Valo tihkuu kaiken läpi
Paavoharju on muutenkin onnistunut aina vetämään puoleensa loistavia vokalisteja, kuten yhtyeen ensimmäinen laulaja Mimosa Virtanen, toisella levyllä mukaan tullut Emmi Uimonen, muun muassa Kuljin kauas ja Ikkunat näkevät laulava Toni Kähkönen ja tietysti muutamilla kappaleilla vieraileva Joose Keskitalo.
Paavoharjun levyillä on kuitenkin usein vaikea sanoa, keiden ääni kappaleissa lopulta kuuluu. Vaikka Paavoharju keskittyy vahvasti Lauri Ainalan ympärille, se on aina ollut enemmän kollektiivi kuin bändi perinteisessä mielessä. Alkuperäisten levyjen kansista tekijöiden nimet puuttuvat joko kokonaan tai niissä ei kerrota, kuka soittaa tai laulaa missäkin biisissä. Kokoelmilla tiedot on kirjattu paikoilleen.
Paavoharju keikalla Eläköön Lepovaunu! -festivaalilla Lepovaunuksi kutsutun vanhan puutalon ullakolla Savonlinnassa toukokuussa 2005. Kuva: Samuli Huttunen
Tuote-kirjassa Lauri Ainala kertoo, ettei olisi halunnut Paavoharjun koskaan soittavan livenä, mutta muun muassa Laulurastaassa ja Joose Keskitalon taustabändi Kolmannessa Maailmanpalossa soittava Helmi Levyjen pomo Antti ”Arwi” Lind ja Lauri Ainalan veli Olli halusivat saada bändin keikoille. Lauri Ainala ei välttämättä aina ollut keikoilla mukana lavalla.
Paavoharjun musiikki on kollaasimainen kudelma, joka koostuu eri paikoissa ja eri aikoina tehdyistä äänityksistä. Esimerkiksi monet piano-osuuksista on äänitetty salaa yöllä Savonlinnan Taidelukion flyygelillä halvalle neliraiturille tai digikameralle. Miten tuon jo valmiiksi menneen voisi toistaa livenä?
Myös yhtyeen levyt ovat monikerroksisia kokonaisuuksia, jotka paljastavat itsensä vähitellen.
En tiedä, ymmärränkö näiden kokoelmien kuuntelemisen ja Tuote-kirjan lukemisen jälkeen Paavoharjun maailmaa yhtään sen enempää, onko se avannut itsensä, vai onko se kietonut minut vain syvemmälle mysteeriinsä.
Toisaalta, mitä musiikista sitten pitäisi ymmärtää? Onko se yhtälö, joka tulisi ratkaista? Ongelma, jonka voi selvittää? Runoilija Stéphane Mallarmé on kirjoittanut, että ”kaikki se, mikä on pyhää, mikä haluaa säilyä pyhänä, verhoutuu mysteeriin”.
Ehkä juuri se ei-tietäminen, salaisuuden säilyminen, on se, mikä saa antaa Paavoharjun musiikille sen hartaan kauneuden.
Samuli Huttunen
