Levyarvostelu: Onko Maustetyttöjen debyyttilevy Kaikki tiet vievät Peltolaan enemmän ilotulitusta ja samppanjaa vai halpaa kaljaa ja reseptivapaita särkylääkkeitä? Ilkka Valpasvuo otti selvää.

Maustetytöt: Kaikki tiet vievät Peltolaan (Is This Art! 25.10.2019)

Vuonna 2012 innostuin oululaiseksi mainitun kolmen sisaren Kaneli-yhtyeen EP-levystä Tommy’s Broken Guitar sen verran, että haastattelin yhtyettä Desibeli.net-julkaisuun. Etenkin levyn viimeinen biisi You for Me vakuutti. Ja kyllä siitä edelleen on kuultavissa Kanelista mutkien kautta Maustetytöiksi kehittyneen duon uran alkutaipaleen suurin hitti Jos mulla ei ois sua, mulla ei ois mitään.

Sitä ei valitettavasti Maustetyttöjen debyyttialbumilla kuulla, vaikka se hienona musiikkivideona onkin jo julkaistu. Selitykseksi on tarjottu, ettei yhtye lopulta ollut tyytyväinen biisin soundeihin.

Oli miten oli, ilman yhtä tulevaisuuden klassikkoakin Kaikki tiet vievät Peltolaan kantaa hyvin – ja onpahan jotain mitä odottaa toivottavasti monilta tulevilta Maustetytöt-äänitteiltä.

* *

Maustetytöissä on Kanelin kolmesta sisaruksesta kaksi. Anna Karjalainen soittaa kitaraa ja laulaa. Kaisa Karjalainen soittaa rumpukoneella varustettuja koskettimia sekä bassoa ja laulaa. Biisien teossa suurin rooli on Kaisalla.

Oulun kyljessä olevasta pienestä Vaalan kylästä Helsingin Kallioon päätynyt duo on ollut koko vuoden melkoisen hehkutuksen kohteena. Debyyttisingle Tein kai lottorivini väärin julkaistiin helmikuussa, ja viimeistään sen jälkeen musiikkipiirien odotukset nousivat korkeuksiin. Nyt viimein kuullaan, onko hypelle perusteita. Onko vuoden odotetuin kotimainen debyyttialbumi silkkaa timanttia vai aiheuttaako se pettymyksen suhteessa odotuksiin?

Määritelmät lakoninen ja ilmeetön pätevät monessa mielessä Maustetyttöihin. Etenkin livenä homma hoituu stabiilisti, ilmeenkään värähtämättä. Miten käy levymuodossa?

Mitään varsinaisia tunnepurskahteluja ei tarjoa myöskään Kaikki tiet vievät Peltolaan -albumi. Kappaleet kulkevat pääosin mollissa ja ilme on ennen muuta alakuloinen mutta melankolisen kaunis ja melodisesti tarttuva. Hetkittäin Maustetytöt jopa svengaa.

Kempeleen Wolfbeat-studiolla Pentti Amoren ja Vilunki 3000:n tuottamana äänitetty albumi ammentaa niin Leevi & The Leavingsin kadun karumman puolen romantiikasta kuin 1980-lukuisen kasetti-iskelmän sävyistä. Myös Karjalaisten aiemmat bändit kuuluvat aihioina Maustetyttöjen kappaleissa. Silti lopullinen paketti on pelkästään Maustetyttöjä.

* *

Levy alkaa eteerisesti takavasemmalle asemoidulla En unta varmaan saa haudassakaan -tunnelmoinnilla. Kaukaisuuteen piilotettu sähkökitarasärinä ja koskettimien huminan päällä etäisesti kaarteleva laulu heräävät eloon ensimmäisen minuutin jälkeen. Rumpu louskuttaa laiskasti, laulu tuodaan eteen ja sitä tuetaan monipuolisilla kosketinkuvioilla, huminoilla, stemmoilla ja harkituilla äänisivelyillä. Kappaleen aihepiiri on jo tutuksi tulleen apea. Öinen raukeus ja rauhallisuus vaihtuu aamun ensimmäisiin spåriin, ja lattialta kerätään pillereitä. ”Jos ei vielä masenna, voit päivän lehden lukee” on hienosti sanailtu.

Reippaammin svengaava Ihan niin kuin mukamasten vaan on ihan yhtä sekaisin ja masentunut, vaikka sanomaa annostellaan menevämmin ja hiukan duurivoittoisemmin. Tamburiinillakin annetaan tahtia. Talvi Talvikin kanssa jatkaa mukavan menevästi, vaikka väritys on haikea molli, tahti raukea ja yhteistä talvea sika-pelin äärellä muistellaan kaihoisasti: ”Elämä häviää lopulta aina kuitenkin.”

Biisit välttelevät sovituksissaan turhaa himphamppua. Tuntuu, että kaikki elementit on mietitty tarkkaan kappaleen ja tunnelman mukaan, pääsäännöllä vähemmän on enemmän. Täysin riisuttuja sovitukset eivät kuitenkaan ole, vaan viilausta ja väritystä on toteutettu teemaan sopivilla tummilla värisävyillä.

* *

Levyn kolmea singlebiisiä on luonnollisesti tullut kuultua eniten, ja ne myös ovat levyn hitikkäimpiä yksittäisiä kappaleita.

Viidestoista päivä -kappale on monine herkullisine suomirock-viittauksineen (Viidestoista yö, Valehtelisin jos väittäisin, Ankkurinappi) erinomainen. Herkullinen kosketinkuvio, suoraviivaisen eleettömästi kaartava laulu ja mukavan tukevasti mutta hienovaraiset sovitukset saavat kappaleen sellaiseen lentoon, että kappaleelle voi jo nyt luvata paikan suomirockin kaanonissa. Maustetyttöjen pakettiin olennaisesti kuuluva kalja ja sen kaipuu on hersyvää, vaikkei pakonomaisessa kaljoittelussa sinällään mitään hauskaa olekaan.

Kalja ja lääkkeet ovat pääosissa jo nimellään niille kumartavalla Halpaa kaljaa ja reseptivapaita särkylääkkeitä -kappaleella, jossa lakoninen säkeistö saa peräänsä mukavasti suosta nousevan sillan ja komeasti synalla rullaavan kertosäkeen. Alakuloisia ollaan eikä innostus nouse mistään, mutta se nyt vaan on se Maustetyttöjen juttu. Ja se jos mikä on osuvaa vastapainoa nimikaima Spice Girlsin ääripirteälle bilemeiningille.

Tein kai lottorivini väärin on soinut kanavilla ja innostuneiden soittimissa jo sen verran pitkään, että sen hitikkyys on todistettu. Synkähköllä nytkytyksellä, muovisella biitillä ja tarttuvilla kosketinmelodiakuljetuksilla rakentuva kappale ammentaa arjen lottoamisesta suhteessa Afrikan lasten elinolosuhteisiin.

Hyvin liikkeelle päässyttä hittiputkea jatkaa Maustetytöt-mittakaavassa menevä Soitin sulle sanoakseni en juuri mitään, jonka haikea disko, hengästyttävällä tahdilla puskettu mutta silti ilmeetön laulu sekä kauniit melodiakaaret tekevät tummasta kaunokaisesta yhden levyn uusista aarteista.

Toinen sinkkujulkaisu Se oli SOS jatkaa edellisen tapaan huohottavalla tahdilla puskevaa laulua, jossa liikutaan houreisissa muistoissa avunhuudoista, joihin tarjottiin vain lääkkeitä ja ”lääkäritkin vain kätteli ja halas”. Vauhdikas rytmi pysäytetään vain kerron morse-koodiin, josta kappale lähtee taas rullaamaan hyvällä draivilla mutta sitkeän alakuloisesti. Huikea putki!

Levyn nimeen nostettu rautalanka-kantri-poljentoinen ja kaikuisa Kaikki tiet vievät Peltolaan kertoo mielisairaalasta ja siellä vietetystä ajasta kuulailla kitararutkutuksilla ja haetun epävireisillä syntikkamausteilla. Biisi tuo sitä edeltäneen hittiputken perään tervetulleen hengähdystauon avarammalla ilmeellään.

Autereisen raukean laulutunnelmoinnin synajumputukseen, stemmoihin ja komeisiin melodianostoihin yhdistävä Mä loistan kuin hämärä on erittäin toimiva loppufiilistely albumikokonaisuudelle. Vaikka kappaleen kertosäe on töksähtävän toteava, on säkeistöissä sen verran kauniisti väritetty tunnelma, että sytkäri syttyy ja raukea kädenheilutus lähtee tukemaan yhtyettä.

* *

Eli onko se nyt sitä mitä odotettiin? No onhan se.

Parhaimmillaan Maustetytöt on jo debyytillään tekemässä syviä viiltoja suomirockin kaanoniin, ja vaikka levy ei ole ehkä ihan pelkkää timanttia, niin en muista kuulleeni pitkään aikaan yhtä vahvaa ja vangitsevaa esikoislevyä.

Täytyy muistaa, että asiat ovat monesti niin pienistä kiinni. Vuonna 2015 Karjalaisten Kaneli-trio päätyi Pihtiputaalla keikka-autollaan katolleen. Jos siinä rytäkässä olisi käynyt huonommin, ei tänä syksynä kuultaisi yhtä vuoden odotetuimmista ja myös parhaista kotimaisista debyyttialbumeista.

Ilkka Valpasvuo