Maustetyttöjen toinen tuleminen – kakkoslevy tuo synkkyyttä vuoden pimeimpään aikaan

Kuva: Aki Roukala

LEVYT | Maustetyttöjen Eivät enkelitkään ilman siipiä lennä pudottelee lakonisesti rappioromantiikan ja kitschin estetiikassa marinoitua kurjuutta. Levy ei yllä aivan edeltäjänsä tasolle.

”Maustetytöt päästää toisella levyllään itsensä liian helpolla.”

ARVOSTELU

3.5 out of 5 stars

Maustetytöt: Eivät enkelitkään ilman siipiä lennä

  • Is This Art, 13.11.2020.
  • Kuuntele: Spotify

Viime vuoden ”indie-ilmiö” Maustetytöt saavutti viimeistään esikoislevynsä julkaisuun mennessä sellaisen aseman, että duosta kirjoittaminen millä tavalla tahansa oli jo klisee. Aivan kuten yhtyeen musiikkikin. Tai siis oikeastaanhan se on vanhojen kliseiden toisintoa. Näin ainakin pintapuolisesti ajateltuna.

Se ei kuitenkaan ole koko totuus. Vaikka Maustetytöt rakentaakin musiikkinsa tutuista palasista, ja vaikka viime vuonna ajauduttiinkin loputtomilta tuntuviin pohdintohin siitä, mikä on heidän ”aitoudensa taso”, ei siitä päästä mihinkään, että he onnistuvat koostamaan tutuista fragmenteista kauniita melodioita ja koskettavia – parhaimmillaan oivaltaviakin – sanoituksia.

Eniten Maustetytöt lainaa Leevi And the Leavings -yhtyettä lainaamassa populaarimusiikin historiaa. Tämä onkin ilmeisin klisee duon ilmaisussa, eikä sitä voi vain ohittaa. Siinä missä Leevi And the Leavings ajoi oman kollaasinsa populaarimusiikin eri lajityypeistä ”leeviraattorinsa” läpi päätyen kuin ihmeen kautta kuulostamaan aina omalta tunnistettavalta itseltään, soittipa sitten rockabillyä tai eurodiskoa, koostaa Maustetytöt ilmaisunsa ainakin kolmannen käden lähteiden kautta ja päätyy kuulostamaan, no, mosaiikilta omista esikuvistaan.

Silti duon musiikissa on kiistatta jotain taikaa. Juuri tästä syystä onkin harmillista, että Maustetytöt päästää toisella levyllään itsensä liian helpolla.

Varsinkin melodiantajua duolla tuntuisi piisaavan pidemmällekin. Lopulta tässä vaiheessa Maustetytöiltä odottaisi kuitenkin jo toistakin temppua; jotain kurjuutta kummempaa, kuten yhtye ensimmäisellä albumillaan Kaikki tiet vievät Peltolaan sanaili.

Vaan ei. Kappale toisensa jälkeen ryvetään tuttuun tapaan lakonisesti pudoteltavassa rappioromantiikassa; baarissa, osastolla, miettimässä miten tehdä itsemurha tai muuten vain toivomassa kuolemaa ja niin edelleen. Toisaalta duo vetää tämän niin överiksi, että se on melkein huvittavaa. Ironia vain alkaa olla 2020-luvulla (väärällä tavalla) vanha temppu.

Gösta Sundqvist käytti puhkikuluneita loppusointuja tehokeinoina, jos laulun estetiikka sellaista edellytti. Maustetytöillä ne ovat usein vain kökköjä loppusointuja.

Duo aloittaa levynsä nimikappaleella Eivät enkelitkään ilman siipiä lennä ja sen myötä korostetun tutulla tavalla – introa voisi seurata jokin Maustetyttöjen ensimmäisen levyn kappale. Ei siis voi erehtyä, että kyse on nimenomaan heistä. Ei myöskään voi välttyä ajatukselta, että tässä on pyritty laskelmoituun varmuuteen. Kertosäkeen melodia ja kasari-iskelmä-pop-diskosointi ovat kuitenkin vastaanpanemattoman tarttuvat, joten plussan puolelle jäädään.

Maustetytöt onkin estetiikkansa ohella vahvimmillaan melodioissa ja stemmoissa, joissa kuullaan nyt uusiakin sävyjä. Raidat jäävät soimaan päähän, ja tuotanto tuntuu hieman edellistä levyä viimeistellymmältä. Sointimaailman lisäksi levyn pakkauksen ja sinänsä koruttoman sanoitusliitteen pastellisävyt viittailevat 1980-lukuun.

Levyn kappaleista Jos mulla ei ois sua, mulla ei ois mitään julkaistiin jo lähes vuosi sitten. Sen jälkeen on yksittäisjulkaisuina saatu kuulla vielä hieno Tee se itse ja korostetun naiivisti riimitelty Ne tulivat isäni maalle. Joitakin uusia kappaleita on soitettu myös keikoilla.

Mainittu biisikolmikko kuuluu levyn vahvimpaan antiin. Etenkin hituri Jos mulla ei ois sua, mulla ei ois mitään on kiistatta upea, kaunis kappale ja duon parhaimmistoa – eikä vähiten siksi, että siinä on ”eniten omaa”.

Tavaramarkkinat-viittauksella (”on siis kesä”) alkava Tee se itse on kuvaus väkivaltaisesta parisuhteesta ja itsemurha-ajatuksista. Se on päätetty julkaista levyllä aiempaa nopeampana versiona, mikä tuntuu oudolta. Aiempaan versioon tottuneelle kiristynyt tempo saa kappaleen tuntumaan hätäiseltä.

Vaikka levyn iskevimmät raidat on ripoteltu erilleen toisistaan, ei ajoittaiselta kyllästymiseltä voi välttyä. Itselläni niin kävi ensimmäisen kerran viimeistään, kun kolmannessa kappaleessa Taksilla Vaalaan nautitaan viimeistä juomaa baarissa. Eikös tämä kuultu jo noin jokaisella edellisen levyn kappaleella? Kaljaa juotiin kuin Gösta Sundqvist Pohjois-Karjalassa.

Itse asiassa Taksilla Vaalaan onkin ”Maustetyttöjen Pohjois-Karjalaan”, jopa niin pitkälle vietynä, että siinä – tietysti tutun itseironisesti – lauletaan, ettei sateenkaari päättynytkään nakkikioskille (Leevi And the Leavingsin kappaleessa lauletaan ”sateenkaari päättyi nakkikioskille”). Kappale toki muutenkin pullistelee piukkanaan Leevi-viittauksia, mutta niinpä tekevät levyn muutkin viisut.

Vaikka Maustetyttöjenkin teksteissä on paikoin ajatusta, ovat kokonaiset kappaleet niiden osalta harvoin täysosumia. Jos jäisin Onnibussin alle on makaaberin kaunis, pateettisen kertosäkeen ja soolokitaran paisuttama hituri. Valitettavasti se tarjoaa – levyn nimikappaleen otsikon ohella – myös oivallisen esimerkin duon kielikuvien kliseisyydestä; tähän tapaan: ”vailla määränpäätä harhailen horjuen juopon lailla”.

Soolo erottaa myös Äiti älä huoli -kappaletta muista viisuista. Valitettavasti se jääkin siihen. Taas nimittäin ollaan osastolla, terapiassa ja kuopimassa kahmalokaupalla Leevi and the Leavingsin laarilla. Ilmeinen mielleyhtymä syttyy myös Pelle Miljoona Oy:n kappaleeseen Älä äiti itke.

Ja koska Leevi And the Leavings levytti joululauluja, pitää Maustetyttöjenkin päättää levynsä sellaiseen. Synkkään 10 vuoden pimein yö -kappaleeseen on koostettu viittauksia useisiin tuttuihin joululauluihin: ”Joulumaa on muutakin kuin pelkkää pahaa unta”. Kappaleen tarpeellisuus kokonaisuudessa jää kyseenalaiseksi.

Ilahduttavaa Maustetyttöjen ilmaisussa on, että niin kappaleet kuin levykokonaisuuskin on maltettu tälläkin kertaa jättää popmittaan. Ammoin cd:n valtakaudella albumit tupattiin venyttämään ylipitkiksi. Koettiin tarpeelliseksi täyttää koko levyn kapasiteetti. Nyt kun juuri kukaan ei kuuntele cd-levyjä, voi näkemyksellisiltä taiteilijoilta saada taas järkevän mittaisia kokonaisuuksia.

Vähemmän on usein enemmän. Kymmenen kappaletta ja rapiat puoli tuntia riittää. Popkappaleenkaan ei tarvitse kestää viittä minuuttia. 

Maustetyttöjen vaikea kakkoslevy jättää kuitenkin lupausten lunastamisen puolitiehen. Se ei pääse aivan esikoislevyn tasolle – jos kohta ei ole valtava pettymyskään – ja kun levyn onnistuneimmat kappaleet ovat erittäinkin hienoja, ”vain” keskitasoiset oivallukset (joita kappaleista kokonaisuutena on ainakin kolmannes) tuntuvat niiden rinnalla sitäkin harmittavammilta. Niiden onnistuneimpien taas on helppo arvioida jäävän elämään.

Musiikki on aina voimakkaasti kiinni ajassaan. Vielä ainakin 1990-luvun puolella Maustetyttöjenkin nyt menestyksellä hyödyntämiä kasarisoundeja pidettiin yleisesti jotenkin ”hassuina” tai vähintäänkin kitschinä. Nyt näiden tahtiin huojutaan festivaaleilla – tai huojuttaisiin, jos meillä olisi virustautivapaa maailma ja festivaaleja joilla huojua. Trendit tulevat ja tulevat uudestaan. Jäädään odottamaan, millaisia yllätyksiä Maustetyttöjen seuraava levy tuo tullessaan.

Eros Gomorralainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This