Levyarvostelu: Suomalaisen PH-yhtyeen viides albumi vie toivioretkelle pitkin kuulaita maisemia ja vaiherikkaita reittejä. Ote on aiempaa synteettisempi, muttei vailla lämpöä ja väriä.
PH: Osiris Hayden (Svart Records, 1.11.2019).
Osiris Hayden on kuin valohoitoa sielulle. Siksi on perusteltua, että levy ilmestyy vuoden pimeimpänä aikana. Sen tummasävyisten, ajoittain kovin mutkikkaiden taipaleiden takaa loistaa valoa, jota kohti kuulija kiireettömästi tuntematonta maaperää myöten talsiessaan tavoittelee.
PH:n (entinen Mr. Peter Hayden) viides albumi tuntuu toivioretkeltä sanan myönteisimmässä merkityksessä. Sen varrella näkee bändin aiemmista retkistä poiketen selkeämpiä kiinnekohtia toisaalta. Tuolla välähdys saksalaista mielenmaisemaa 70-luvulta, siellä hetki Jarresta muistuttavaa pulputusta ja sävelkulun rakentelua – kas, nyt ui esiin tuntemus 1990-lukulaisesta, miltei industrial-henkisestä konejyräämisestä, ja sitten edessä häämöttääkin elokuvamaista lempeää sumua, kuin vaihtoehtouniversumin keinoin esitetyssä näkemyksessä Los Angelesista vuonna 2019.
* *
Osiris Hayden on edeltäjäänsä (Eternal Hayden, 2017) utuisempi, mutta silti jäsennellympi kokonaisuus. Kolmen vartin mittaisen levyn pisinkin kappale kellottaa alle 10 minuuttia, mikä tuntuu hurjalta myönnytykseltä suhteessa bändin massiivisimpiin luomuksiin. Kertosäkeitä ei edelleenkään tarvitse etsiä, muttei matkan aikana osaa perinteisiä kappalerakenteita liiemmin kaivata. Sen sijaan kaikki, mitä eheältä kuuntelukokemukselta kaipaa, sulautuu materiaalin sisäiseen kaikkeuteen. Eikä se vaadi muuta kuin aikaa ja avoimen mielen.
Näillä laineilla seilatessa päämäärä on kysymysmerkki, mutta PH:n musiikki suo silti kuulijalle turvallisen olon – matkalle lähtöä ei täten suositella, jos siltä odottaa jotain absoluuttista lopputulosta. Tai edes selkeitä aikatauluja pysähdyspaikoista.
Nykyisissä puitteissaankin bändin toki tunnistaa yhä omaksi itsekseen. Kitarat ovat antaneet enemmän tilaa synamaalailulle ja sähköisesti sihiseville pulsseille, mutta nyt sormien liikkeet otelaudallakin välittyvät artikuloidummin. Särövallien himmenemisen myötä sointimaailma on leijuvaisempi, ja sen ansiosta kokonaisuuden lukuisat kulminaatiopisteet saavat erilaista painoarvoa. Tyydytys ei ole enää fuzzin polkaisun varassa.
Kaikesta ilmasta ja sumusta huolimatta rytmiryhmä liikuttelee mannerlaattoja yhä jäntevämmin tiukan kulmikkaista kuljetuksista pehmeämpiin värinöihin ponnistaen. Väriä on kaikkialla, ja sen sävyt vaihtelevat kaiken aikaa kuin musiikin jatkuvaan liikkeeseen reagoiden.
Vaikka PH onkin vuosien kuluessa madaltanut lähestymiskynnystään, ei bändi päästä itseään tai kuulijaa varsinaisesti helpolla. Tätäkin levyä saa kuunnella kauan ja hartaasti ennen kuin sen kanssa tulee todella sinuiksi, mutta kokemus on ensikerrasta lähtien niin mieltä ylentävä, että siihen tahtoo luonnostaankin uppoutua uudelleen.
Juuri tässä piileekin selkein nelikon pitkäsoittoja yhdistävä lanka. PH ei tälläkään kertaa syyllisty sen enempää itsensä toistamiseen kuin väen vänkäiseen olemuksensa uudelleen synnyttämiseenkään. Kehityskaari on saanut muotoutua luonnollisesti, intuition varassa. Sen varrella syntyneessä musiikissa piilevä vilpitön halu antautua luomansa virran vietäväksi välittyy kaikessa haavoittuvuudessaan niin konkreettisesti, että jokaisen kuuntelukerran jälkeen maailma tuntuu jälleen hieman oikeutetummalta – ja se, puolestaan, lienee yksi perimmäisiä syitä siihen, miksi taidetta ylipäänsä on olemassa.
Aleksi Leskinen
