Kuopiosta ponnistavan NEØVin neljäs albumi tuo haikeaan indieen tarvittavaa potkua

13.01.2021

Anssi ja Samuli Neuvonen. Kuva: Appu Jasu

LEVYT | NEØV todistaa nelosalbumillaan, että jääluolassakin voi hikoilla. Picture of a Good Life -levyllä indierock-duon soundi on edelleen korkeuksiin kaartava, mutta silti seesteinen.

”NEØVin musiikilliset monumentit ovat parhaimmillaan samaan aikaan sekä vaikuttavan isoja että kaikkea muuta kuin kankeita möhkäleitä.”

ARVOSTELU

4.5 out of 5 stars

NEØV: Picture of a Good Life

Jos edellinen Volant-albumi (2019) avasi Neuvosen veljesten Anssin ja Samulin tumman haikean indierockin parissa operoivalle NEØV-yhtyeelle ovet maailmaan, on siitä saadut kokemukset nyt paketoitu yhdelle alkaneen vuoden parhaista albumeista. Hampurissa sijaitsevan Clouds Hillsin analogistudion soundi ja suurkaupungin syke kuuluvat albumilla, tuoden siihen sitä viimeistä pisaraa, joka vielä aiemmin on ehkä uupunut yhtyeen alusta asti persoonallisesta äänestä.

Yhtyeen soundi on edelleen korkeuksiin kaartava, mutta silti seesteinen. Ei uskoisi, että soundia ovat luomassa vain laulajakitaristi Anssi ja rumpali Samuli, sen verran paljon elementtejä ja isoa uraa paketista löytyy. Kaksikko osaa mestarillisesti keskittyä olennaiseen; soundin värikylläisyys ei haasta liikaa musiikin ytimessä olevaa kolean kaunista eteerisyyttä.

Nimensä mukaisesti enemmän pitkän matkan juoksua kuin pikapyrähdystä muistuttava avausbiisi Marathon lähtee liikkeelle kaikessa rauhassa humisten ja kuulaasti näppäillen. Liki kahdeksan minuutin matkan aikana ilme on kuitenkin enemmän kipakka kuin leijaileva, mikä tekee matkanteosta viihdyttävää. Vokaaleja kuullaan oikeastaan vasta kolmen minuutin paikkeilla, mutta niiden raukeasta tarjoilusta siirrytään pian niskaa liikuttavaan sykkeeseen, jota kasvatellaan suorastaan ärsyttävän rauhassa. Tyylikkäästä sulavuudesta ei luovuta kiivaissakaan käänteissä. Kuuden minuutin kohdalla soundissa alkaa jo olla tavaraa sen verran, että taitamattomimmilta lähtisi mopo käsistä. NEØV hoitaa reissun tyylikkäästi maaliin.

Levyn tähtihetki on kuitenkin seuraavana soiva Island, jonka munakkaasti huohottavan särölaukan ja yhtyeelle ominaisen eteerisen maalauksen yhdistelmässä on upea tunnelma! Jääluolassakin voi hikoilla! Päällekäyvyys on tyylikästä, eivätkä kaaret nouse sinitaivaalle vaan öisen jääluolan tuikkiviin tippukiviin. Vuodenvaihteen parhaita kappaleita!

Sen jälkeen soiva Burnt My Fingers on selkeästi raukeampi keinuttelu, mutta sellaisena hienon tasapainoinen, haikean kauniisti helisevä tunnelmapala. Sormet palavat lähes aurinkoisissa kaarissa, sen verran mitä sellainen on yhtyeen melankolisissa maisemissa ylipäänsä mahdollista. Leppoisuus ei toki vie pois sitä tosiasiaa, että vauhtia kappaleessa on melkein edellisen tapaan. Leppoisaa on myös kappaleen vain kolmen minuutin kesto, tätä olisi mielellään kuunnellut pidempäänkin.

Tahdinpidoltaan raukeampi onkin oikeastaan vasta I Was Going To Let You Know Me, jonka kaikuisa maisema täytetään haikeasti hymyävällä pohdiskelulla. Kertosäe laukkaa hiukan reippaammin, mutta kadottamatta iltapäiväunista svengiään. Silti kaksikko ei hukkaa draiviaan ja menevyyttään, joka oivallisesti tukee kaihoisan maiseman raukeutta.

Wild Birds lähtee selkeästi seesteisemmin liikkeelle, mutta löytää aika nopeasti jalan kaasupolkimelle. Maisema on selkeästi positiivinen, vaikka yhtyeen melankolisen raukea perusilme värittääkin sävyjä toimivasti tummempaan sävyyn. Lonersilla kaksikko palaa melankolisempaan kaareen ja takaisin tummaan luolaan. Sen varjoisia katon kaaria tavoitellaankin sitten asiaan kuuluvalla jylhyydellä.

Anssi Neuvosen laulu on kaikessa toteavuudessaan yllättävän tunnekylläistä. Laulun kaikuisat kaaret on toimivasti saatu tuotua musiikkitemppelien keskeisiksi rakennusaineiksi eikä työmaalla ole hutiloitu. Mirrorsilla vokaalien rauha vielä entisestään korostuu, kun maisemaan löytyy etenkin kappaleen alussa akustisempaakin maustetta. Toki pääosarooleista löytyy edelleen myös isoa kaarta ja tällä kertaa hallin katto on auki, neonvalojen värjätessä yötaivasta.

Hiukan samaa avoimempaa maisemaa löytyy myös pinnalta raukealta Patchworkilta, jonka pinnan alla toki liikutaan reippaasti. Tumman jyräävä kitarasärö on tällä kertaa enemmän mausteena kuin pääroolissa. Lyömissä on jopa heleyttä. Saadaanpa loppuun ihan akustista kitaraakin.

Levyn päättää sille nimensäkin antanut suhteellisen massiivinen mutta ilmava Picture Of A Good Life, jonka seitsemän ja puolen minuutin matkan aikana pohdiskellaan haaveellisesti, särökitaroidaan isoilla kaarilla, sykitään urbaanin kipakasti ja rakennetaan kärsivällisesti kohti seuraavaa kerrosta.

NEØVin musiikilliset monumentit ovat parhaimmillaan samaan aikaan sekä vaikuttavan isoja että kaikkea muuta kuin kankeita möhkäleitä. Energinen ja modernin urbaani syke pitää mielenkiinnon yllä ja raukea tumma kaiho luo kauniit maisemat. Picture Of A Good Life on yhtyeen paras tiivistys aiheesta tähän mennessä.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua