Kuvat: Svart / Krista Suominen
LEVYT | Kissa-yhtyeen kolmas albumi on soundeiltaan linjakas mutta laadultaan epätasainen kokonaisuus.
”I Hate Music on hiukan liian rauhaton ja hukkaa monen biisin potentiaalin lievään vauhtisokeuteen.”
Kissa-yhtye laittaa viivat suoraksi ja meuhkaa kolmosalbumillaan I Hate Music (Svart, 2026) takaisin ytimeen. Günter Kiviojan johtaman seitsikon melodisesti rikkailla kuvioilla väritetty, mutta voimasointuvetoisen suoraviivainen katurockpunk karsii kolmosalbumilla rönsyjä paahdon tieltä. Taitavan orkesterin polveilut on valjastettu viritetyn moottorin tehoihin.
Valittu säröjuokseva polku ei jää liian yksiuraiseksi, kun biiseistä löytyy melodista koukkua ja sopivasti vaihtelevaa väritystä. Jos molemmat edelliset levykokonaisuudet ovat olleet hivenen hajanaisia, on nyt kasassa soundillisesti melko yhtenäinen paketti. Mutta kuinka hyviä kappaleita Kivioja on bändeineen onnistunut kaavasta vuolemaan?
Biisikynä ei ole ihan yhtä tasainen kuin valittu suoraviivainen polku, jolla kappaleet laukkaavat menemään. Levy potkukäynnistyy hyvin. Nyky-Suomen työllisyyspolitiikan lohduttomaan ilmapiiriin vastaa ytimekkäästi aloitusraita Työhaastattelu. ”Missä näet itsesi viiden vuoden kuluttua? (En) yhtään missään!” Kertojaa ei huvita nähdä ketään eikä mennä mihinkään ja tätä näkemystä somistetaan musiikillisesti rouheasta säröjuoksusta huolimatta mukavan duurivoittoisella soitolla ja asenteeltaan jopa leppoisalla laululla.
* *
Tummemmin särisevä ja päällekäyvämmin itseään ilmaiseva Pilvet putoo tasapainoilee menevyyden ja tukkoon särisevän äänimaailman välillä. Hetkittäin punainen lanka meinaa kadota, mutta tilutussoolo tekee yllättävän hyvää kappaleen teräväreunaiselle syöksylle.
Ihan hyvä olla menee jo hiukan liian tukkoon, vaikka ”mun on ihan hyvä olla, mun on ihan hyvä olla, just näin” -kertsi nouseekin ihan hyvin sieltä rupisen puuron keskeltä. Vauhti ja vaaralliset käännökset on sinänsä ihan hyvä valittu toteutustapa menevyyden ja energian puolesta, mutta riski jumahtaa säröpaahdon ansaan on iso eivätkä jalat säily koko matkaa kuivina.
Ilmavammin samaa kaavaa soveltava nimibiisi I Hate Music nousee hyvillä melodiakoukuillaan ja jälleen duurivoittoisemmalla pöhinällään paremmin esille. Mitä käteen jäi? tarjoilee valoisampaa ja kaihoisasti kaartavaa katurokettia yhtä lailla laukkaavalla toteutuksella mutta rennomman takakenossa, aurinkolasit nenällä. Säröpedaalia on kirrattu pari pykälää kevyemmälle.
Pinkit linssit tavoittelee stemmoillaan kesäistä, joskin linjan mukaisen kipakkaa anthemia. Pohjasoutu, kivasti tilaa saava kitarakuvio ja siitä nouseva leveäharteinen pörinä ovat komeaa kuultavaa. Bändi maalailee ja koristelee tosi komeasti, mutta mukana hoilattava kertsi jää puuttumaan. Silti hieno jammailufiilistely!
* *
Sormusten herran suuntaan viittaava Aragorn meuhkaa peruskatupunkrockilla. Yö laskeutuu kiihdyttää alamäkeen ja tarjoilee jälleen hiukan tarttuvampaa kertoa. Enemmän tilaa hengitykselle ja sävyille antava Home Alone nousee seesteisyydellään toimivasti esiin.
Valittujen palojen eli Reader’s Digestin turboahdettu kaahaus on jälleen hyvähenkistä bändisoittoa, ja kertsissäkin on ihan imua. Hötkyilevä paahto onnistuu silti hukkaamaan kappaleen mahdollisen koukun. Kivaahan tuota energistä meuhkaa on varmasti soittaa ja miksei siitä keikoillakin nauttia. Kiviojan laulu toimii vauhdikkaassa kaavassa oikein hyvin.
Edellisen levyn mainion Estonian Stallionin jatko-osa The Return of the Estonian Stallion saa kunnian päättää soundeiltaan linjakkaan mutta laadultaan epätasaisen kokonaisuuden sen pienoiskuvana. Kuuden ja puolen minuutin matkaan mahtuu huohottavaa paahtoa ja tukkonaista säröä, mutta myös komeasti kaartavaa kertosäehunajaa ja useamman kappaleen edestä vaihtelevia käänteitä ja erilaisia osia.
Levyn kokonaisuudessa päätösraidan ”Sydän ei vapise, päättäväisyys ei horju” -laini on toki uskottava, mutta toteutus lipsuu enemmän ”onpas kivaa soittaa yhdessä” -fiilistelyn kuin viilattujen Kissa-hittien suuntaan. Yhtye pitää kipakasta vauhdinpidosta huolimatta hienosti kiinni kurveissa ilman pelkoa raiteilta suistumisesta, mutta aina kun se malttaa hiukan hengähtää kappaleiden lopputulema paranee. Haluaisin pitää lopputuotoksesta enemmän, mutta nyt I Hate Music on hiukan liian rauhaton ja hukkaa monen biisin potentiaalin lievään vauhtisokeuteen.
Ilkka Valpasvuo
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Tiisu on vapautuneimmillaan ja raikkaimmillaan sitten debyyttilevynsä – arviossa Kuuluisat viimeiset sanat
LEVYT | Tiisu on kuudentoista kappaleen uutuudellaan entistä överimpi ja yhteiskunnallisempi.
Elektroakustista musiikkia rikkaasti varioiden – arviossa Pauli Lyytinen Rabbit Holen albumi
LEVYT | Saksofonisti Pauli Lyytisen trio on löytänyt paikan aarniometsän lammen ääreltä ja yhtyy luonnon hiljaisuuteen.
Levy, jolla on tehtävä ja tarkoitus – arviossa Osmo Tapio Räihälän livealbumi Extinction
LEVYT | ”Koska ihmiset eivät näytä pystyvän pysäyttämään luonnon tuhoamista, luonnon on lopulta tuhottava ihmiskunta”, säveltäjä varoittaa kantaaottavalla uuden taidemusiikin äänitteellä.
Luukas Oja ottaa kantaa mutta tahtoo myös bailata – arviossa Tytöt pitää hauskaa
LEVYT | Kuusihenkiseksi kasvanut ärhäkän punk mutta melodisen tarttuva Luukas Oja ei onneksi seesty neloalbumillaan.





