Jantso Jokelinin soolodebyytissä blues leijuu ajattoman melankolisesti – arviossa Spark of Luck

Kuva: Like Kustannus

Vuonna 1986 syntynyt Jantso Jokelin on melkoinen moniosaaja. Palkittu toimittaja ja tietokirjailija on tehnyt nimeä myös muusikkona, instrumenttinaan huuliharppu, josta on myös kirjoittanut kattavan tietokirjan (Huuliharppukirja; Sammakko, 2013). Vuoden 2022 Joutoretki-kirjassa (Like) Jokelin sukelsi yhdessä pitkäaikaisen taistelutoverinsa, kuvajournalisti Touko Hujasen kanssa suomalaisen yhtenäiskulttuurin sitkeisiin kohteisiin veistospuistoista peltoautoiluun.

Hujasen kanssa Jokelin on tullut meikäläiselle alun perin tutuksi vuosituhannen ensimmäisellä kymmenellä, kun soittivat yhdessä maagista ja eteeristä shamanistieurodiscoa, turkkilaista kansanmusiikkia ja suistobluesia yhdistelevää musiikkia Hujasen baglamalla ja Jokelinin huuliharpulla nimellä Ataturk Band. Sittemmin Jokelin on soittanut siskonsa Liila Jokelinin levyillä ja tehnyt yhteistyötä virolaisen slide-kitaristi Andres Rootsin kanssa.

Jokelinin soololevyllä Spark of Luck (omakustanna, 2024) harppu soi huomattavasti raukeammin ja rauhallisemmin. Eteerinen ja riisuttu folkblues ammentaa americanasta ja laulaja-lauluntekijäperinteestä intiimisti ja vangitsevasti. Välineinä on käytetty huuliharpun ohella resonaattoririkitaraa ja lyömiä, vahvistuksina kuullaan Ville Salosen banjoa ja Ville Rauhalan pystybassoa. Jokelinin laulussa soi teemaan sopivan tumman ajaton patina ja haikean melankolinen pohdiskelevuus.

* *

Last Night käynnistää levyn tummissa syövereissä mutta mukavan valoisasti. Vaikka melankolisuus leijuu viimeisen yön taitteessa eikä tunnelmaa pilata turhalla hötkyilyllä, soi huuliharpun purskautuksissa ja metallisesti rämisevän näppäilyn otteessa myös toivoa. Pimeällä taivaalla näkee tähdet. 

Old Banjo Roll tuo luonnollisesti Salosen banjon mukaan soundikuvaan. Pahaenteisesti eteenpäin sykkivä soitto jättää hienosti harppua soimaan taka-alalle, antaen banjon vetkuttaa pohjauraa. Tumman eleetön laulupohdiskelu toimii hienosti pinnalla. Shoestrings (On a Shoestring Budget) läpsyttelee veikeämmin keskiarvoa huolettomammissa maisemissa nuotiokitarataputtelulla ja kepeällä harppuheleilyllä. Kengännauhabudjetillakin pärjää, kun oikein asennoituu.

Gambler’s Bluesilla ei ole varaa hävitä ja tätä pohdiskellaan dempatusti, kitaran soidessa enemmän pinnassa ja laulun savuisesti taustalla. Chickadee Stomp nimensä mukaisesti tamppaa ilman laulua muutaman minuutin, mutta riehakkuudestaan huolimatta silti aika pehmeällä askeleella ja housut jalassa. Mukaansa tempaavuutta kappaleessa toki on hienosti.

Leave Your Footprints palaa öisempään näppäilyyn ja melankolisempaan pohdiskeluun hienosti pelkistetyllä toteutuksella, jossa tumma maisema kohtaa niskasta vaivihkaa nappaavan melodisen koukun erinomaisesti. Rauhalan pystybasso tuo aurinkoisempaan ja jammailevampaan Don’t Go There -kappaleeseen juuri sopivasti lisää, pitäen silti kiinni albumin pelkistetystä ilmeestä. Only the Night maalaa jälleen öisempää pienieleistä vaaniskelua ja uhkaa melankoliseen tapettiin.

Paper Cup Blues iskee veikeästi silmää pelkistetyn ja hillityn näppäilynsä keskeltä harpun surffatessa jälleen taustalla. Rauhalan tukemassa Picaresquessa raukeillaan havaijilaismausteilla instrumentaalisti nykien, tunnelmallinen Taxi to a Housefire maalailee ihon alle pääsevän melankolisen päätöksen hienosti soivalle albumille. Jokelinin tyylitaju ja levyn pieteetillä viilattu toteutus vakuuttavat.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua