Levyarvostelu: Helsinkiläisen dreampop-trion Cats of Transnistrian kiireetön, raukea ja vaivihkaisesti massiivinen ambient tuudittaa mukaansa kolmosalbumilla Aligning.
Cats of Transnistria: Aligning (Soliti, 29.11.2019).
Helsingissä vuonna 2014 perustettu Cats of Transnistria on taitava omalla sarallaan. Tuomas Alatalon kitara ja ääniohjelmointi, Henna Hietamäen laulu ja koskettimet sekä Sanna Komin viulusovitukset lyövät kättä yhtyeen yhtyeen kolmannella albumilla Aligningilla, jonka hitaasti rakentuvassa kokeellisessa ambient-maalailussaan ammentaa tarpeen mukaan shoegazesta, taidepopista, minimalismista, postrockista ja vähän milloin mistäkin.
Levyn kuudella teoksella (jotka kestävät 5–9 minuuttia) raukeus, junnaavuus ja maisemamaalaus yhtyvät näkemyksellisesti. Äänimaisemat soljuvat kiireettä eteenpäin, musiikillisia aaltoja ja sipaisuja annostellaan pelkistetysti ja meditatiivisella otteella. Äkkikäännöksiä vältellään eikä musiikki uhkaile vaan tuudittaa. Ollaan tummalla mutta värikylläisellä rekiretkellä, tiukasti käärittyinä turkiksiin – jotka varmaankin ajan hengessä ovat ennemmin tekoturkista kuin aitoa tavaraa.
Särisevä, humiseva ja vinosti kompuroiva Mountain High on yhtyeen mukaan heidän rennoin ja iloisin kappaleensa koskaan. Junnaus ja jumitus kohtaavat siinä uneliaan kaaren ja hetkittäin korkeuksiin asti kurottavan maisemapensselin. Hietamäen kiireettömän leijuva laulu toimii syviin vesiin ulottuvan, melko massiivisen soundipaletin aallonharjalla mainiosti. Oikein hyvä pelinavaus, samaan aikaan rentoa ja eteenpäin liikkuvaa, pienesti kaunista mutta isolla pensselillä maalattua.
Vampire ei ole se verta imevä goottilainen arkkityyppi vaan ennemminkin sisältä kuollut ja toisia hyväksikäyttävä kanssaihminen. Niinpä junnaavaa kitarakuviota, hypnoottista huminaa ja jousi-ulinaa yhteen lyöttävä sovitus ei olekaan tunnelmaltaan uhkaileva vaan kylmä ja kalpea, silti vielä elossa sykkivä, lähes harras haaveilu. Vaivihkaista lämpöä kuulee myös Hietamäen laulussa. Tummassa näppäilyssä on jotain takavuosien kulttibändin Sergion mieleen nostavaa, vaikka Cats on Transnistria onkin läheisempää sukua vaikkapa Magyar Posselle.
Magyar Posse nousee vielä enemmän mieleen Born Againin junnauksesta, sen verran kuulaan kaikuisasti se astelee. Sähkö väreilee, mutta maisema on muuten goottilaisen tumma. Herääkö hirviö juuri nyt henkiin Frankensteinin linnassa?
Cats Of Transnistria osaa rakentaa juuri oikeanlaiset puitteet Hietamäen raukealle ja puolipiileskelevälle laulutyylille. Hiljalleen rakentuva tummasyinen katedraali kätkee sisälleen laulussa sykkivän sielun.
The Light pitää laulua eniten vakan alla surinajunnaavalla säröllään, mutta kulkee häiriintyneestä ilmeestään huolimatta seesteisen suunnitelmallisesti askel askeleelta eteenpäin. Hypnoottinen trippi saa huohottamaan jylhyydellään. Silti se on nimenomaan pienesti kaunis, jopa herkkä.
Sitten sammutetaan hetkeksi valot ja mennään ulos, poimimaan yrttejä. Wild Herbs siirtyy onnistuneesti luomumpaan tilaan. Kitara toki edelleen junnaa ja taustat humisevat, mutta laulu on huomattavasti vapautuneempaa ja jopa hymyilevää. Akustisen kitaran otelaudan vaihdot kuuluvat. Folk-ambientia?
Levyn nimibiisiksi nostettu päätösraita Aligning on kokonaisuuden pisin. Siinä Hietamäen akustinen piano ja kuulaasti sivelevä laulu kohtaavat hienosti maisemaa värittävän viulumaalauksen sekä taustalla etäisesti näppäilevän kitarasärön. Kappale kiertää enemmänkin ympyrää siinä missä moni muu levyn sävellyksistä etenee suoraviivaisemmin. Polut myös risteävät toistensa päälle vyöryen, mikä korostaa tripin happoisuutta. Sekavuuteen asti yhtye ei matkaansa onneksi lankea päästämään.
Aligning on komea albumi omassa humisevassa maailmassaan. Cats of Transnistria pitää tahtipuikon taitavasti kädessään, vaikka maisemamaalaus vyöryy eteenpäin vaaksa kerrallaan ja elementtejä on runsaasti. Keskiössä on laulun kiireetön sielu.
Ilkka Valpasvuo