Hevikuiskaaja – mitä se on? Arviossa Maria ja Marsialaisten uusi albumi

Kuva: Sami Sänpäkkilä

Maria ja Marsialaiset ei jäänyt yhden levyn ihmeeksi. Raisu autotallijytäryhmä ilahdutti vuonna 2017 rupisella albumillaan Pysy hereillä (Ektro Records) ja keikoillaan, jotka pitivät yleisöt tolpillaan. Jokunen kuutio on sittemmin Tammerkoskessa vettä virrannut, mutta nyt kuuntelijoiden valveilla pitäminen on taas ajankohtaista, Maria ja marsialaiset on nimittäin julkaissut uuden levyn Hevikuiskaaja (Full Contact / Ektro / Fonal, 2025).

Kuiskaus ei ole sellainen sana, josta voisi vetää analogioita yhtyeen musiikilliseen ilmaisuun. Maria ja Marsialaisten levyillä harvemmin kuiskaillaan. Niillä saatetaan huutaa, mutta se ei ole koko totuus. Hevikuiskaajalla lauletaan.

Yhtyeen jäsenistä jokainen laulaa, ja se on yksi levyn suurimmista vahvuuksista. Rumpali Maria Stereo tekee sitä väkevästi. Hän on yhtyeen päälaulaja, jolta luonnistuu huomattavan äänekäs ja ärhäkkä jytä-räyhä. Hevikuiskaajalla patteristi hoitaa lauluhomman edellislevyä monisävyisemmin, voisiko sanoa jopa hienostuneemmin – siis tarpeen vaatiessa ja pelkästään myönteisessä mielessä.

Basisti Noora Federley, soolokitaristi Ninni Luhtasaari ja komppikitaristi Elissa Määttänen pistelevät taustoja ja stemmoja sellaisella pidäkkeettömyydellä, ettei aivan vastaavaa taideta tässä maassa kovinkaan monelta yhtyeeltä kuulla.

Muita Hevikuiskaajan vahvuuksia ovat surisevat ja pörisevät kitaroinnit sekä tarttuvat kertosäkeet. Sävellykset ja sovitukset ovat merkitty koko yhtyeen nimiin. Sanoitukset on kynäillyt Määttänen.

* *

Pysy hereillä -albumilla kuultiin koko joukko mieleenpainuvia kappaleita, kuten levyn nimiraita, Tuli maa ilma vesi, Tulevaisuuden tyyppi ja näkemyksellä tulkittu Shocking Blue -laina Kirjoita postikorttiin. Siksipä Hevikuiskaaja tuli pantua pyörimään hieman odotuksia himmaillen. Tokko nyt kuitenkaan yhtä kovaa kokonaisuutta olisi luvassa?

Hevikuiskaajan ilmeisimmäksi heikkoudeksi voi kyllä todeta sen, että muutamat kappaleet ovat keskenään aika samaan malliin veistettyjä ja pikkuisen toisia tylsemällä työkalulla. Tämä tarkoittaa myös sitä, etteivät ne jää mieleen samalla tavalla kuin levyn terävimmät osumat, jotka soivat sitkeästi päässä päiväkausia kuuntelun jälkeen. Siellä täällä siis häivähtää täytebiisin mieto maku, ja vaikka yhtyeessä on varmasti mietitty, että solistin tapa venyttää sanoja on sopiva tyylikeino, alkaa se Hevikuiskaajalla käytetyssä mitassa ennen pitkää kyllästyttää kuuntelijaa.

Jos kuitenkin lähtee ynnäilemään heikompia raitoja, niin ei niitä lopulta monta ole. Levy jättää silti kaksijakoisiin ajatuksiin; ero iskevien ja niiden heikompien kappaleiden välillä on suuri.

Jos vertailua esikoisalbumiin jatketaan, ovat Hevikuiskaajan osumat oikeastaan yksinkertaisesti parempia, tarttuvampia biisejä. Sellainen on levyn rupisilla kitaroilla aloittava nimikappale (syystäkin sitä). Sellainen on a-osassaan raskaalla, junnaavalla tuomiohevillä ja varsinkin kertosäkeellään ilahduttava Soita ruudussa näkyvään numeroon. Mainitsemisen ansaitsevat myös simppeli, raisu autotallijytäriffittely Luotu joraamaan, erikoisella tavalla funkahtavasti lähtevä Kakkukarkuri ja miksipä ei jyräkästi rullaava Puhelinkoppi.

* *

Hevikuiskaaja on saatavana vinyylikiekolla, ja sellaiselta olen on sitä kuunnellut. Levyn mukana tulee latauskoodi, jolla avautuu mahdollisuus imuroida kappaleet haltuunsa digitaalisina tiedostoina. Tämä on hieno asia. Löytyy pitkäsoitto myös valituista suoratoistopalveluista.

Surisevien ja pörisevien kitararoiden ajamien kappaleineen täyttämä Hevikuiskaaja kannattaa kuitenkin hankkia kuunneltavakseen nimenomaan analogiselta tallenteelta. Kun valtaosa Maria ja Marsialaisten ilmaisuun vaikuttaneista tekijöistä periytyy vinyylilevyn kultakaudelta, ohjaa jo vaalittu soundiperinnekin siihen suuntaan.

Ei se pitkäsoiton nimen vihjaama kytkentä raskaaseen rokkiinkaan aivan vailla yhteyttä yhtyeen musiikilliseen linjaan ole. Olisi kuitenkin huutava vääryys karsinoida Hevikuiskaaja hevilevyksi. Se on sitä vähemmän kuin edeltäjänsä jos kohta kuitenkin soinnillisesti hieman jykevämpi.

Kokonaisuutena Hevikuiskaaja on menevämpi ja melodisempi kuin Pysy hereillä. Erityisesti soundien puolesta sitä voi istuttaa niin sanotun autotallirockin viitekehykseen, jonka sisään on sitten piirretty muistumia muutamista muista menneiden vuosikymmenten musiikin lajityypeistä. Aivain rehellisesti – tai ahtaasti – ei siis missään karsinassa olla. Puritaani ehkä ei tykkää, joku muu tykkää. Hemmettiin genreyttämiset: Hevikuiskaaja on säröytetyin kitaroin soitettua simppeliä, reteetä rokkia komein stemmoin, ja aika usein se toimii oikein hyvin.

Maria ja Marsialaisten viehätykseen on osaltaan kuulunut se, ettei liikkeellä ole oltu otsat syvissä kurtuissa tai rautakanget hanureissa, muttei myöskään tyystin läskiksi lyöden. Vaikka esikoislevyn pientä ”sympaattista hiomattoman kotikutoisuuden” tuntua on Hevikuiskaajalla vaalittu aavistuksen kevyemmin, ei sitä ole onneksi kokonaan poiskaan niistetty. Yhtye soittaa paremmin muttei riehakkuuden tai särmän kustannuksella. Ei kuiskaile.

Eros Gomorralainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua