Levyarvostelu: Will Oldham on tehnyt näyttävän taiteilijanimensä suojissa lisää vähäeleisiä lauluja, joissa svengaa kantrin ilo, helkkyy americanan avaruus ja tuoksuu multa.
Bonnie ”Prince” Billy: I Made a Place (Drag City / Domino Recordings, 15.11.2019)
Kentuckyn Louisvillestä kotoisin oleva Bonnie ”Prince” Billy on yksi niistä sitkeimmistä sisseistä, jotka ovat pakertaneet vuosikymmeniä saman musiikillisen rattaan ympärillä ja pitäneet jatkuvasti kiinni korkeasta tekemisen tasosta. Myös nimillä Palace Music ja Palace Brothers musiikkiaan julkaissut ”Prince” eli Will Oldham liikkuu sulavasti avaran ja vähäeleisen musiikin parissa, jossa svengaa kantrin ilo, helkkyy americanan avaruus ja tuoksuu multa kuin juurifolkissa.
Oldham on levyttänyt 1990-luvulta lähtien ahkerasti, mutta viime vuosien aikana enemmän versioitaan muiden teoksista kuin omia uusia sävellyksiä. Nyt on toisin. I Made a Place on kolmentoista raidan kokonaisuus harkitun raukeaa ja hypnoottisen kaunista musiikkia, jossa Oldhamin omaa tekemistä koristellaan osaavalla kotikulmien taustayhtyeellä. Kielisoitinvirtuoosi Nathan Salsburg, rumpali Mike Hyman ja etenkin hienosti laulua tarpeen tullen tuplaava laulaja-lauluntekijä Joan Shelley ovat kirsikat kakun päällä, jotka vielä entisestään kirkastavat kappaleiden loistoa.
Banjon vikellyksellä ja Oldhamin haetun horjuvalla laululla reippaasti liikkeelle lähtevä avausraita New Memory Box on hyväntuulinen, helposti lähestyttävä ja raukeudestaan huolimatta jopa innokas. Jouset ja stemmat vievät hilpeän bluegrassin suuntaan. Dream Awhile pysähtyy pohdiskelemaan verannalle, nousten kuin huomaamatta haikean melodian kyytiin ja jälleen upeasti tuplatun laulun voimin maaliin. Menevämpi The Devil’s Throat on kantrissaan huolettoman koukukas. Helppo mutta päähän pyörimään jäävä melodia saa maukkaan kuorrutteen viulujammailusta. Biisi nousee yhdeksi levyn avainraidoista.
Vuorotahdin hengessä Look Backward on Your Future, Look Forward to Your Past on jälleen hyvin riisuttu pienimuotoinen mies ja kitara -istuskelu. Mutta siihen nopeampi–hitaampi-vuorottelu sitten jääkin.
* *
Hiukan etäisemmin vaaniskeleva nimibiisi I Made a Place on riisuttuine jumituksineen todella hypnoottinen. Kappaleen puolivälissä alkava hillitty nostatus huiluineen on hieno väritys, joka ei riko hypnoosia. Silti suoraviivainen ja avoin Squid Eye on ihan yhtä lailla mieleenpainuva teos, vaikka sen tunnelma on aivan päinvastainen edeltäjäänsä verrattuna. Bonnie ”Prince” Billyn liikkuminen tunnelmasta toiseen ei häiritse vaan pikemminkin vahvistaa kokonaisuuden tarttuvuutta. Miten näin pienillä eleillä voi saada aikaan näinkin hengästyttävää musiikkia?
You Know the One helistelee uneliaasti mutta pitää hymyllään otteessaan – Shelley kuulostaa jälleen mahtavalta Oldhamin laulun ”harteilla”. Lähes kuiskaten alkava This Is Far From Over on hyvin pieni, jopa hentoinen sävellys, jossa väritystä tehdään vain riisutulla huilusoololla. Nothing Is Busted laahaa ihanasti, ilman kiirettä tai huolen häivää.
Jos koko levy olisi yhtä raukeaa, voisi matka käydä tylsäksi. Oldham orkestereineen onnistuu kuitenkin pitämään kipinän yllä jopa hiljaisimmissa tai hitaimmissa käänteissä, joten levy voisi kantaa sellaisenakin.
Ainakin se toimii hyvin, kun maisemat hiukan vaihtelevat. Mama Mama on duuri-puuteroitu veikeä hissuttelu, haikea duetto The Glow Pt. 3 kasvaa synkeähköstä filosofoinnista hiukan isompaan tummaan aaltoiluun, jossa on optimismiakin: ”I can still see the light of the day.”
Thick Airissä on hienoja pienesti kohoavia soittokuvioita, jotka nostavat muuten hiukan laahaavan kappaleen kokonaisilmettä. Viimeisenä soiva harmonisesti sykkivä Building a Fire on tunnelmaltaan kuin raukea hyvästijättö kuluneelle päivällä, nuotion valaistessa tummenevaa taivasta.
Ja mistä Oldham sitten laulaa? Muun muassa maailmanlopusta, vaikkei sitä tunnelmasta aina uskoisikaan.
Ilkka Valpasvuo