Paola Suhonen näyttää aikuisviihteen legendan häpeilemättömän luontevan elämänasenteen

Paola Suhonen kuvasi kokeellista dokumenttia Nina Hartleysta kahdeksan vuoden ajan. Kuvat: Katri Kovasiipi

Paola Suhonen on koonnut Valokuvakeskus Nykyaikaan moniosaisen muotokuvan Hollywoodin tunnetuimmasta pornotähdestä, legendaarisesta Nina Hartleysta. Suhonen on pyrkinyt kuvaamaan Hartleyn mahdollisimman vapaana ja vapautuneena, kameran läsnäolon unohtaneena.

Gallerian yläkerran valokuvat ovat kuvakaappauksia 16-milliselle filmille kuvatun dokumenttielokuvan aineistosta, jota Suhonen on tallentanut lukuisissa kuvaussessioissa sekä Suomessa että Yhdysvalloissa yli kahdeksan vuoden aikana. Kuville on leimallista utuisuus, pehmeys, aistillisuus ja tietty 1970-lukulaisen kellervä sävymaailma.

Kuvien äärimmäinen pehmeys luo vaarattomuuden ja jopa kliseisen naisellisuuden tunnelmia. Alastomuus näyttäytyy näissä teoksissa kuitenkin luonnollisena, kauniina ja pakottomana. Tiukat kuvarajaukset pitävät huolta siitä, etteivät kuvat voine pahemmin järkyttää sovinnaistakaan katsojaa – ellei rintojen ja nännien näkeminen sitten ole ylivoimainen asia.

Gallerian alakerrassa nähtävässä dokumentissa kamera kurkistelee myös tähden intiimimpeihin paikkoihin. Ääniraidalla häntä määrittelevät lukuisat muut ihmiset, kuten amerikkalaisessa dokumenttiperinteessä on vahvasti tapana.

Ennen aikuisviihdealalle siirtymistään kätilöksi kouluttautuneen Hartleyn äiti oli buddhalainen nunna. Olen erityisen utelias kuulemaan, mitä äiti dokumentissa sanoo, mutta osun jopa kahdella eri näyttelykäynnilläni yli kaksituntisen elokuvan samaan kohtaan, jossa Hartleyn äidin oppilas ja miespuolinen pornotähti kertovat Nina Hartleyhyn liittyvistä kokemuksistaan ja ajatuksistaan.

Minun on soitettava Suhoselle kysyäkseni, mitä miettivät Hartley itse ja hänen äitinsä. Äiti ei ilmeisesti koskaan oikein toipunut tyttärensä ammatinvalinnasta, vaan keskittyi miettimään muun muassa sitä, mitä virheitä itse teki tai mitkä perhettä kohdanneet kohtalon oikut aiheuttivat tämän. Hartley itse sen sijaan on täysin sinut työnsä kanssa ja kokee tekevänsä juuri sitä, mitä haluaa. Hän aikoo jatkaa alalla niin kauan kuin häntä halutaan katsoa.

Myös näyttelyn intensiivisin teos, Kisses-video, löytyy alakerrasta. Siinä maailman parhaaksi suutelijaksi tituleerattu Hartley suutelee eri-ikäisiä ja eri sukupuolia edustavia vapaaehtoisia. Suudelmat ovat upean keskittyneitä, ja niistä ovat taatusti saaneet eniten irti he, jotka ovat ylittäneet häpeän ja antautuneet luottamukselle. Huulet yhtyvät tietenkin turvallisesti suojakumin lävitse, mikä on monessa suhteessa meille myös olennainen muistutus.

Nina Hartley osallisti vapaaehtoisia suuteloihin videoteoksessa Kisses. Paola Suhonen kuvasi pitkät suudelmat Helsingin Taidehallissa toteutetussa performanssissa joulukuussa 2016.

Näyttely ja siihen liitetyt taustatiedot saavat pohtimaan sekä itsemääräämisoikeuden käsitettä että sen toteutumisen mahdollisuuksia. Juuri 11-tuntisen työpäivän tehneenä tietotyöläisenä ja kaiken henkisen kapasiteettini työlle valjastaneena en ole kovin vakuuttunut omasta itsemääräämisoikeudestani. Hartley sen sijaan näyttäytyy teoksissa tyytyväisenä, tasapainoisena, pakottomana – ja pääosin yksin. Hän ei ole enää aivan nuori (s. 1959), mutta viihtyy rennosti, uljaasti ja leikkisästi omassa kehossaan. (Ja lienee 30-vuotisella urallaan myös tienannut rutosti.)

Samalla mietin ja epäilen, miten on oikeasti mahdollista välittää ja näyttää valokuvien tai videoiden avulla ihmisen vapaata tahtoa, oikeutta oman kehonsa hallintaan ja määrittelyyn: kameran kautta syntyvä visuaalisuus on loppujen lopuksi kuitenkin objektivoiva, ulkoapäin määrittelevä. Tässäpä ydinongelma.

Kuvaajan katse määrittelee lopputulosta, riippumatta siitä, ketä tai mitä kuvataan. Tietoisuutemme siitä, että katsomme Hartleyta naistaiteilijan katseen läpi, luo teoksiin oman merkitystasonsa, joka tukee tasa-arvoisuuden ja itsemääräämisoikeuden viestiä.

Paola Suhonen: Nina Hartley – Poem portraits of a pornstar, Valokuvakeskus Nykyaika, Kauppakatu 14, Tampere, 31.8.2020 saakka ma–pe 12–18, la–su 12–16.

* *

Isä, poika ja pojanpoika

Sakari Kannoston installaatio Happea! / Oxygen! (2020).

Galleria Saskia on täytetty kolmella sukupolvella kuvataiteilija-Kannostoja. Isä Erkin (s. 1945) metallista ja lasista kasvattamat satupuut ovat näyttelyn värikkäitä valonlähteitä, hänen poikansa Sakarin (s. 1973) dystooppiset otukset, oliot ja eläimet yhdistävät karheasti luontoa ja teknologiaa, pojanpoikansa Ossi (1999) puolestaan piirtää hiilellä meditatiivisen tihein viivastoin maagisia vyyhtejä, jotka hakeutuvat sadunomaisesti personoituvien sienten hahmoon.

Alkusysäyksen tälle näyttelylle antoi Kannostojen yhteinen residenssiaika Firenzessä, jossa he valmistivat teoksiaan Grassinan taiteilijatalon, Casa Finlandesen 50-vuotisjuhlanäyttelyyn. Luontevana jatkona sille syntyi idea hakea Galleria Saskian 50-vuotisjuhlavuoden näyttelypaikkaa. Gallerian eteisaulassa on nähtävillä myös Firenzessä kuvattu, näiden kolmen taiteilijan työskentelyä kotoisan läheltä ja lämminhenkisesti seuraava lyhyt dokumentti.

Näyttelyn nimi Myyrä, Kanttarelli ja Tikkaripuu kuvastavat isoisän, pojan ja pojanpojan taiteilijalaatua sekä tyypillisiä aihepiirivalintoja. Myyrä on Sakarin, kanttarelli Ossin ja tikkaripuu Erkin aluetta. Kaikkien kolmen työskentelyä ohjaa luontosuhde. Luonnon haavoittuvuus on voimakkaimmin läsnä Sakarin teoksissa, Erkillä luonto näyttäytyy paratiisimaisena onnen ja kauneuden lähteenä. Pelisuunnitteluakin tehneen Ossin kynää ohjaa fantasian ja mutaatioiden voima.

Kaiken kaikkiaan Saskiassa on nyt todella paljon katsottavaa. Tokihan tällainen samaan perheeseen pakkautuva lahjakkuus myös hiljentää. Kyse on paljon myös itsenäiseen työskentelyyn oppimisesta, jonka voi näyttelyä tutkiessa aistia siirtyneen sukupolvelta toiselle hyvänä ja kannustavana toimintamallina.

Myyrä, Kanttarelli ja Tikkaripuu: Sakari, Erkki ja Ossi Kannosto – puupiirroksia, piirustuksia, veistoksia; Galleria Saskia, Pirkankatu 6, Tampere, 26.8.2020 saakka ma–pe 12–18, la–su 12–16.

* *

Taikametsän tarinankertoja

Riikka Palosen suunnittelema ja kutoma ryijy Leap of Faith on syntynyt kasvivärjätystä villasta, luista ja hampaista.

Taiteilija Riikka Palosen käsien kautta näkyviin tulleet myyttiset eläimet, kallot, maahiset ja kansantarut ovat valloittaneet Galleria Koppelon. Metsän läsnäolo sisältää aavistuksen tarunhohtoisista hengistä, jotka lataavat, voimauttavat ja rauhoittavat niiden luokse saapuvia. Ja ovathan ne välillä vähän uhkaaviakin.

Isoäidiltään perimillään kangaspuilla Palonen on kutonut myös lukuisia luonnon ja kansantarinoiden voimaa uhkuvia ryijyjä. Ne onnistuvat yllättämään: eläinten pääkalloista installoitujen, kelttiläisiä symboleja viljelevien teosten ja tummanpuhuvien kuivapastellitöiden joukossa luonnon ja eläinten voimaa säteilevät ryijyt tuovat kokonaisuuteen kiinnostavan, syventymään kutsuvan ulottuvuuden. Tarinankertojaksi itseään luonnehtivalla Palosella on hyppysissään yhtä aikaa monta välinettä, monta tarinatasoa ja useita tarinankerronnan rytmejä.

Riikka Palonen – Hämäränväkeä, Galleria Koppelo, Kauppakatu 14, Tampere, 23.8. saakka, ti–pe 12–18, la–su 12–15.

* *

Mustavalkoista ja analogista

Osa Jaakko Kilpiäisen teossarjasta Arpia maisemassa 1–5 (2020).

Taidekeskus Mältinrannassa keskitytään analogiseen valokuvaan. Ennen digikuvausta syntyneet valokuvaustekniikat ja kuvien kehittäminen pimiössä yhdistävät näyttelyn yhtätoista taiteilijaa.

Mustavalkoisuus hallitsee ja kutsuu syventyvään katsomiseen. Näitä kuvia ei ole tehty nopeita somejakoja varten, vaan ne on luotu keskittyneesti ja ammattitaitoisen käsityön menetelmin. Tyylilajit vaihtelevat Henry Valtosen alastonkuvauksesta Markku Joutsenen maalauksellisiin, ajattomuutta ja paikattomuutta tavoitteleviin bromiöljyvedoksiin.

Katri Lassilan teossarja Kalassa saattelee koronan kotimaisemiin jumiuttaneen taiteenystävän Kaakkois-Aasiaan asti. Perinteisiä kalastusmenetelmiä kuvatessaan Lassila tulee vastanneeksi ainakin tämän katsojan akuuttiin kaukokaipuuseen, vaikka teossarjan tarkoitus on käsitellä yhä harvinaisemmaksi käyviä ammattiperinteitä sekä ihmisen ja luonnon suhdetta.

Jaakko Kilpiäisen teossarja Arpia maisemassa syventyy ihmisen jälkiin, jotka kertovat luonnonvarojen loppuunkuluttamisesta. Kun kaikki on käytetty, ihminen häipyy jättäen jälkeensä runneltua ympäristöä, jossa voi nähdä myös karua, monumentaalista veistoksellisuutta. Soramonttujen, suljettujen kaivoksien ja hylättyjen rakennuksien kuvat on vieläpä kehystetty ruostuneilla rautakehikoilla, jolloin kokonaisuus on hyvin vaikuttava.

Jo tieto siitä, että nämä valokuvat on kehitetty käsin oikeassa pimiössä, synnyttää hivenen hartautta ja nostalgiaa. Näyttelystä vastaavalla Pimiötaiteilijat ry:llä on Helsingin Vallilan taiteilijatalossa Mörk-niminen mustavalkopimiö, jossa yhdistykseen kuuluvat taiteilijat tuottavat teoksia analogisen valokuvan eri tekniikoin. Yhdistykseen kuuluu yli 60 jäsentä, ja yhteistyötä tehdään mm. Valokuvataiteilijoiden liiton ja Suomen valokuvataiteen museon kanssa.

Ole oma maailmasi: Suomen Pimiötaiteilijat ry, Galleria Mältinranta, Kuninkaankatu 2, Tampere, 25.8. saakka ma–to 12–18, pe–su 12–16.

Katri Kovasiipi, teksti ja kuvat

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua