Ola Kolehmainen: MVSEVM I (Nefertiti), triptyykki (2020). Taiteilijan luvalla. Arkistokelpoinen mustesuihkuvedos mattapaperille, taiteilijakehys, 200 x 450cm.
KUVATAIDE | Ateneumin näyttely Inspiraatio – nykytaide & klassikot nostaa esiin taiteen historian ja nykytaiteen välisen vahvan siteen sekä sen, ettei museo ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaan taiteen objektiivinen alusta.
Ateneumin Inspiraatio – nykytaide & klassikot -näyttelyn kuraattori, FT Susanna Pettersson, kertoo olleensa koko aikuisikänsä kiinnostunut siitä, millaisia kertomuksia museot tuottavat ja millä perusteella ne sen tekevät. Sekä näyttely että siihen liittyvä julkaisu käsittelevät kysymyksiä, jotka häntä tutkijana ja museoammattilaisena ovat erityisesti askarruttaneet. Vapaa kuraattori ja kirjailija James Putnam Lontoosta ja Berliinissä asuva valokuvataiteilija Ola Kolehmainen olivat mukana suunnittelemassa näyttelykonseptia. He kiersivät Euroopan suurimmissa museoissa keskustellen niiden rooleista taidemuseoiden lyhyen historian aikana.
Miten museot muovaavat taidehistoriaa, mitä ne hankkivat kokoelmiinsa taikka jättävät niiden ulkopuolelle? ”Millaiset asiat ovat vaikuttaneet taidehistoriallisen ajattelutavan muodostumiseen ja ohjanneet valintoja?”
Kuinka taiteilijat ovat kommentoineet museoita, niiden valtaa ja tapaa asettaa teokset esille? Joseph Kosuthin ja Fred Wilsonin näyttelyjulkaisut 1990-luvulta ovat vaikuttaneet Petterssonin ajatteluun vahvasti opettamalla tarkastelemaan museoiden kokoelmia kriittisesti.
Mitään ei ole keksitty tyhjästä ennen eikä keksitä nytkään. Aikakaudet ovat omanlaisiaan ja historia on muutosten historiaa: Louvren kokoelmapolitiikan mukaan 1800-luvulla taiteilijan kuolemasta piti olla kulunut ainakin 50 vuotta, ennen kuin hänen teoksiaan saatettiin edes harkita hankittaviksi museoon. Suomessa 1980-luvulla professorit suosittelivat taidehistorian opiskelijoille vain ”päättyneiden prosessien” eli kuolleiden taiteilijoiden tuotannon tutkimista, muun muassa juuri tämän näyttelyn kuraattorille.
1960-luvulla valokuva ei yltänyt taiteen kaanoniin ollenkaan, tässä näyttelyssä sillä on melkeinpä kunniasija. Museoiden kokoelmavalinnat ja näyttelyt ohjaavat käsitystämme taiteen historiasta ja omasta ajastamme. Valitsijoilta vaaditaan vastuullisuutta, mutta kaikki me olemme oman aikamme vankeja.
Yinka Shonibare CBE: Läntinen Medusa (2015). © Yinka Shonibare CBE. New Yorkin James Cohan -gallerian suosiollisella luvalla. Digitaalinen kromogeeninen värivedos h. 114 cm.
Mikä tekee teoksesta ikonin?
Näyttelyn ikoniset teokset ovat kaikki valkoisen miehen maailmankuvan lävitse piirtynyttä ymmärrystä käsittelemistään aiheista, mutta niitä kommentoivien nykytaiteilijoiden kirjo on laajempi, vaikkakin näyttelykirjan mukaan heistä naisia on vain noin kolmasosa. Muuten ansiokkaasta ja kiinnostavasta kirjasta tosin on unohtunut taiteilijaluettelot niin eilisen kuin tämän päivän tekijöistä, ja itse kommentoitavien teosten listaus.
Miksi juuri tietyistä teoksista on tullut tunnettuja? Mikä niitä yhdistää? Miksi juuri ne ovat jääneet elämään? Näitä seikkoja pohdiskelevat kirjassa mielenkiintoisin artikkelein taiteentutkijat ja museologit Isosta-Britanniasta, Ruotsista ja Suomesta.
Ensinnäkin, ylittääkseen maiden ja kulttuurien eroavaisuudet on teosten ulotuttava tarpeeksi syvälle yhteiseen inhimilliseen kokemukseen; niiden aiheiden pitää olla ihmiskunnalle tärkeitä ja koskettavia aikakaudesta riippumatta. Niiden taiteellisen laadun pitää olla kiistaton. Niiden asema taidekentällä on täytynyt kanonisoida jo aikanaan taikka myöhemmin.
Antiikin veistosten kopiointi vuosisadasta toiseen teki niistä tunnettuja kaikkialla, samalla tavoin ihailu, toisto painokuvin, väärennöksin ja uusin versioin lisää tunnettuutta tänäänkin ja teos painuu yhteiseen kuvapankkiimme. Jos taas työ liittyy vain kansallisesti tärkeään historianvaiheeseen, se jääkin vain kansalliseen muistiin, mutta esimerkiksi Delacroix’n maalaus Vapaus johtaa kansaa nousee yli kansallisten rajojen.
Wolfe von Lenkiewicz: Ihmissusi (2011). Kokoelma Olbricht, Berliini. Kokoelma Olbrichtin ja taiteilijan suosiollisella luvalla. Kuva: © Lea Gryze c/o Die Reprofotografen. Öljy kankaalle, 100 x 73 cm.
Tom Hunter: Nainen lukee häätömääräystä, sarjasta Tuntemattomia (1997). Tom Hunterin luvalla. Cibachrome, 152,4 x 121,9 cm. Taiteilijan omistuksessa.
Freddy Fabris: Anatomian luento (2015). Taiteilijan omistuksessa. Arkistokelpoinen gicelée-vedos, 100 x 145 cm.
Sukeltaja vai lentäjä?
Mark Karasickin teos Micheangelo Buonnarrotin piirroksen mukaan on yksi näyttelyn vaikuttavimmista: 528 arkistopaperinpalaa vahamaalaustekniikalla, 2 112 naulaa, korkeus 391 cm, pituus yli kuusi metriä. British Museumissa oleva lähtökohta, mustaliitu piirros jostain vuosilta 1538–41, on vain noin kuusi senttiä A4:sta kookkaampi.
Piirros oli jo aikanaan paljon levitetty ja ikoninen ja Karasick tunsi sitä museossa katsellessaan ”ikään kuin alkemistisen yhteyden” taiteilijaan: ”Tunsin hänen kätensä kurkottavan teoksesta minua kohti melkein viidensadan vuoden takaa.”
Arkkitehti, professori Juhani Pallasmaa on todennut Ola Kolehmaiselle, että mentorina voi toimia vaikka tuhat vuotta sitten elänyt henkilö. ”Ajatus dialogista yli vuosisatojen on poistanut raja-aitoja ja esteitä omasta tekemisestäni ja vapauttanut ilmaisuani”, kertoo Kolehmainen Sointu Fritzen haastattelussa. Hän pitääkin museoita eräänlaisina aikakoneina, joissa voi liikkua menneisyyteen, mutta jotka tuovat myös menneisyyden nykyaikaan. Emme ole niin suuressa määrin aikaan kahlittuja kuin luulemme.
Karasick näkee Michelangelon piirtämän hahmon ikään kuin vapautuvan ja irrottautuvan ylöspäin. Tunne liittyy hänellä vapaasukellukseen ja hänen oman työnsä malli onkin mestarivapaasukeltaja.
Siivet kuvassa eivät suinkaan ole enkelin siivet, vaan ihmisen itselleen rakentamat. Ne symboloivat halua vapautua maan kahleista, halua levitoida ja lentää, ovat merkki ”taistelusta painovoimaa vastaan sen todellisimmassa merkityksessä, taistelussa kuolemaa vastaan”.
Mark Karasick: Navigoija (2018–19). Taiteilijan omistuksessa. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Pakarinen. Vahamaalaus arkistopaperille ja 2112 naulaa, 391 x 610 cm, 528 osaa.
Minua itseäni eniten koskettanut teos on kuitenkin Mat Collishaw’n asetelma, valokuvateos Viimeinen ateria kuolemansellissä Texasissa, Gary Miller.
Valokuvasarja nimensä mukaan näyttää kuolemaantuomittujen vankien viimeiset ateriatoivomukset flaamilaisasetelmien tavoin. Kuvat on kehystetty samaiselle aikakaudelle tyypilliseen tapaan, mustiin kehyksiin.
Mat Collishaw: Viimeinen ateria kuolemansellissä Texasissa, Gary Miller (2011). © Taiteilijan luvalla. Kromogeeninen värivedos 66 x 46 cm.
Näyttely on nimensä mukaisesti inspiroiva. Ajatuskulut eri suuntiin muodostavat yhtä tiheän verkoston kuin lentoreitit entisen Euroopan yllä, joten löydettävää on tarjolla paljon. Ajatusten selkiyttämistä auttaa Susanna Petterssonin toimittama kirja, mitä ei kannata jättää lukematta, ja jos näyttely ehti mennä ohi, kirja pelastaa.
Marja-Liisa Torniainen
Inspiraatio – nykytaide & klassikot, Ateneum, avoinna 20.9.2020 asti.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Larissa Sansour risteilee muistoissa ja menetyksessä mutta rakentaa myös tulevaisuutta – näyttely Amos Rexissä
KUVATAIDE | Amos Rexin näyttelytila on muuttunut Larissa Sansourin ja hänen tuotantotiiminsä käsittelyssä immersiiviseksi, katsojan sisäänsä sulkevaksi teokseksi.
Ilottoman ulkokuoren alla on väkeviä tunteita – arviossa Ateneumin Gothic Modern -näyttely
KUVATAIDE | Ateneumin suurnäyttely pyrkii osoittamaan miten osa eurooppalaisista 1800–1900-luvun vaihteen taiteilijoista vaikuttui keskiajasta.
