Mari Hokkasen valokuvat syntyivät rakkaudesta iranilaiseen runouteen – Nykyajan Helmenpunoja-näyttelyyn ehtii vielä

Mari Hokkanen: Meri jonka yli katse ei yllä (osa). Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Mari Hokkasen (s. 1979) valokuvien aiheeksi Iranin islamilaisessa tasavallassa valikoitui runous, joka lävistää maan historian, on sen kulttuurin selkäranka ja elää arjessa tänäänkin. Hokkanen suodattaa teoksiinsa vaikutteita maailman vanhimmista runoista ja modernin lyriikan teemoista persoonalliseksi ja kiinnostavaksi nykytaiteen kuvakieleksi.

”Kunpa me olisimme pääskysiä, jotka kulkevat yhdessä koko elämänsä keväästä toiseen!”

Edellinen säe ja Forukgh Farrokhzadin (1934–1967) koko runo Ohikulkeva on kuultavissa farsin kielellä Tampereen Valokuvakeskus Nykyajan alakerrassa. Jaakko Hämeen-Anttila on kääntänyt viidellä näytöllä nähtävien ja kuultavien runoilijoiden tekstit suomeksi. Kaksi suomennoksista on uunituoreita: Háfezin Ghazal 427 ja uuden ajan runoilijan Shahram Sheydayin (1967–2009) runo Mikä on muuttunut ihmisten kesken. Sheydayita ei ole aiemmin suomennettu ollenkaan.

Forukgh Farrokhzad on Iranin tunnetuimpia naisrunoilijoita, joka palkittiin myös useista elokuvistaan. Hän kirjoitti avoimesti naisen seksuaalisuudesta, mitä kukaan ennen häntä ei ollut Iranissa tehnyt, ja oli sukupuolensa oikeuksien esitaistelija omalla esimerkillään. Wikipedian elämänkerta runoilijasta on siloteltu; siitä ei käy ilmi kuinka rohkea, radikaali ja lahjakas hän todellisuudessa oli. Jos haluat tietää enemmän, lue tämä Paris Review’n teksti vuodelta 2020.

Farrokhzad solmi serkkunsa kanssa avioliiton 16-vuotiaana. Hän sai pojan, jonka joutui jättämään erossa isän vanhemmille kasvatettavaksi. Tätä Farrokhzadin mielenterveys ei kestänyt ja hän joutui pitkäksi aikaa hoitoon.

Mari Hokkanen: Pienen puutarhan tähden. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Mari Hokkasen kollaasivalokuva Pienen puutarhan tähden Nykyajan yläkerrassa esittää runoilijaa, joka joutui, osin omasta halustaan, osin vanhoillisen ympäristön paineesta, elämään ”häkissä”, mutta joka oli jättänyt mustan chadorin taakseen – toisin sanoen eli itsenäisen naisen elämää. Iranissa uskovaisten naisten on nykyään käytettävä ulkona – ja kotonakin, vieraiden läsnäollessa – mustaa, hiukset peittävää viittaa, chadoria. Sääntöjen tarkka noudattaminen ulkosalla ja vapaampi elämä kodin seinien sisäpuolella ovat totalitäärisen valtion kansalaisten arkea.

Farrokhzadin toinen mies oli elokuvaaja Ebrahim Golestan, joka on asunut vuodesta 1975 saakka Sussexissa Englannissa. Pariskunta eli yhdessä, kunnes Farrokhzad kuoli auto-onnettomuudessa 1967 vain 32-vuotiaana. Hänen viides runokokoelmansa ilmestyi postuumisti.

Mari Hokkanen: Leijona ja seitsemän aurinkoa. Iranin leijonattareksi kutsuttua naisrunoilija Simin Behbahania (1927–2014) ajatellen syntynyt kuva.

Ruusu ja satakieli

Ruusu ja satakieli on tunnetuimpia Lähi-idän alueen runouden symboleja; sanapari on farsin kielessä loppusoinnullinen ja tarkoittaa onnetonta rakkautta. Samanniminen teos yläkerrassa on kuvattu Teheranissa residenssihuoneen nurkassa, joka on tapetoitu lahjapapereilla. Tarkkaan katsottaessa seinästä erottuvat viivakoodit. Ruusut ja linnut on leikattu paperista. Yllättäen, ja itse kuvassa poseeranneen taiteilijan huomaamatta, kuvaan hiipinyt persialainen kissa sopii täydellisesti kompositioon.

Mari Hokkanen on tullut tunnetuksi värikkäistä, lavastetuista valokuvistaan, joissa hän esiintyy itse mallina erilaisissa hahmoissa. Iranin matkoilla hän on kuljettanut mukanaan matkalaukussa minimaalista rekvisiittavarastoa, jota on täydentänyt paikan päällä. Turistiviisumilla on mahdotonta saada kuvauslupia julkisille paikoille; sisätilat ja aavikot valikoituvat ensisijaisiksi kuvausympäristöiksi.

Esillä olevissa teoksissa on käytetty muun muassa koristeellisia lahjapapereita, joita hän on tuonut Suomeenkin. Ne tuovat kuviin runollista aspektia. Valokuvat on otettu paikan päällä, mutta useat teoksista ovat kollaaseja, jotka ovat saaneet lopullisen muotonsa vasta kotimaassa uusintakuvauksen jälkeen.

Hokkanen kertoo:

”Ruusu on todella kaunis ja mahtavan valovoimainen tyyppi, johon kaikki rakastuvat. Ja se on hyvin tietoinen itsekin siitä. Pahiten ruusuun rakastuu aina satakieli. Satakieli tulee ihan hulluksi tästä rakkaudesta, koska ruusu ei voi vastata siihen ja lopulta sen käy kalpaten. Epätoivoinen rakkaus persialaisessa runoudessa on minun kokemukseni mukaan hyvin yleinen teema Iranissa.”

Kun puhutaan rakkaudesta persialaisessa ja etenkin suufilaisessa runoudessa, mukana on aina kaipaus rakastettuun. Kyseessä voi olla maallinen rakastettu, mutta myös mystinen rakkaus Jumalaan, eikä niitä välttämättä aina voi erottaa toisistaan, ei todellisuudessa eikä salaisuuksista vertauskuvin kertovassa runoudessa.

Mari Hokkanen: Ruusu ja satakieli.

Helmenpunoja

Kuvaaja tarkastelee todellisuutta pohjoismaisen nykytaiteilijan silmin eikä vielä tiedä tarkemmin, kuinka eri tavoin länsimainen ja iranilainen yleisö lukee hänen monimerkityksisiä teoksiaan. On kuitenkin pari poikkeusta. Esitellessään näyttelyn nimikuvaa Helmenpunoja ystävälleen Iranissa, tämä sanoi: ”Hei tää on todella mahtava kuva, tää kertoo tästä sukupuolten segregaatiosta!”

Ja tarkensi kysyttäessä: ”Joo, kun tässä on tää mies ja tää helminauha on nainen ja kun meillä tämä sukupolvi Iranissa on kasvatettu niin, että miehet ja naiset on erillään, ja sitten kun me miehet yritetään käsitellä naisia, niin ei me tiedetä yhtään mitä tehdä; me ollaan ihan sokeita sen helminauhan kanssa.”

Katsojat tulkitsevat kuvia aina omista lähtökohdistaan ja taustoistaan käsin. Tulkinta voi olla tekijälle itselleen hyvinkin yllättävä. Joskus kosketusta ei synny ollenkaan. Se on vältettävissä jakamalla tarpeeksi informaatiota töiden lähtökohdista ja taustoista. Hyvä kuva ei siitä tyhjene, se vain sykkii sanomaansa eivätkä sitä osuvimmatkaan sanat voi korvata.

Mari Hokkanen: Helmenpunoja.

Helmenpunoja-teos on lavastettu samaan teheranilaisen residenssitalon nurkkaan kuin Ruusu ja satakieli. Helminauha islamilaisessa kulttuurissa symboloi runoa, jossa jokainen säe on yksi helmi. Työ on kunnianosoitus Ahmad Shamlou -nimiselle modernille, hyvin tunnetulle ja rakastetulle runoilijalle.

Shamlou (1925–2000) kirjoitti kielletystä rakkaudesta ja poliittisesta vaientamisesta eikä häntä ole suomennettu paljonkaan, mutta hänen kuolemansa huomioitiin Helsingin Sanomissa.

Ystävän talossa

Kaspianmeren rannalla, Gov Poshten pienessä 18 asukkaan vuoristokylässä kuvattu arvoituksellinen teos Ystävän talossa on näyttelyn katseen vangitsija. Mies, jolta näkyy vain sormet pöydän laitaan iskeytyneinä, ei ole sammunut, vaan pikemminkin rukoilee, ettei korkein päästäisi hänen kuppiaan tyhjenemään elämänhurmoksesta. Kyse on siis viinirunoudesta, jossa voidaan puhua tavallisesta juopottelusta tai jälleen lähentymisestä korkeimpaan, mikä sekoittaa ihmisen pään jopa valaistumisesta, Mari Hokkanen valottaa työtään.

Omar Khaijam kirjoittaa paljon viinistä elämänilon allegoriana ja saviruukuista, jotka ovat maa-aineksesta muovailtuja. Mekin muutumme jälleen aikanamme maaksi ja meistäkin voidaan leipaista uusi saviruukku! Onko ruukkusi tyhjä vai täysi? Symboli on vanha ja paljon käytetty, muuallakin kuin Lähi-idässä.

Háfezin runoudessa esiintyy sana rend, jolle ei ole olemassa täsmällistä suomalaista vastinetta. Se tarkoittaa jonkinlaista pyhää hulttiota, ja hulttioksi se usein käännetäänkin. Rend nauttii elämästä, ihailee Luojan valtakuntaa ja viis veisaa sovinnaisuuksista, tekopyhyyden läpi näkien.

Viinirunoja (rubait eli nelirivit) tulkitsee videoteoksessa näyttelijä Arttu Kurttila suomalaisena hulttiohahmona:

”Haluan kuiskia kanssasi kapakassa,
en rukoilla moskeijassa ilman sinua.

Sinä olet luotujen alku ja loppu,
polta minut jos tahdot.

Tai helli minua.”

Mari Hokkanen: Ystävän talossa.

Meri, jonka yli katse ei yllä

Entisaikaan tummuneet peilien pinnat on jouduttu hiomaan kirkkaiksi jälleen aika ajoin. Peili on sielun allegoria. Ajateltiin, että silloin kun ihmisen sielu on puhdas ja kirkas, se kuvastaa parhaiten sitä, millaiseksi Jumala on maailmankaikkeuden luonut: hyväksi, puhtaaksi ja kauniiksi. Kun ihminen pitää sielunpeilinsä kirkkaana, hän pystyy heijastamaan itsestään tätä alkuperäistä ideaa sellaisena kuin se on tarkoitettu.

Osa teoksesta Meri, jonka yli katse ei yllä, jossa aihetta käsitellään, nähdään tämän jutun pääkuvassa. Valokuvassa ympäristö, rekvisiitta ja malli muodostavat ihastuttavan luontevan ja kauniin näkymän, johon ei kyllästy.

Simurgh-linnun sulat

Tarina Iranin kansalliseepoksesta Shahnameh, suomeksi Kuninkaiden kirja liittyy teokseen Arta. Runoilija Ferdowsin tuhat vuotta sitten kirjoittama kirja on Kalevalan tapaan loppusointuista, mutta sillä tavalla mahdoton käännettäväksi. Sen kieli on edelleen luettavaa kotimaassaan. Suomenkielinen versio on ilmestynyt vuonna 2016, tietysti Jaakko Hämeen-Anttilan suomennoksena.

Kuvassa on hämärä keittiötila keltaisin ikkunaverhoin, etualalla pyöreä pöytä ja sillä valkoisia sulkia, joita nuori nainen polttaa. Hänellä on valkoinen hijab. Savu leijailee kasvojen editse kattoa kohti.

Oikeastaan sulkia on liikaa, tarinassa niitä on vain kaksi, kerrotaan yleisölle taiteilijatapaamisessa. Tarina kertoo Simurgh-nimisestä tarulinnusta, Luojalinnusta, joka piti huolta lapsesta nimeltä Zaal, jonka isä oli heittänyt vuorelta alas. Poika palasi aikanaan ihmisten pariin, teki sovinnon isänsä kanssa ja sai itse pojan, josta tuli kansallissankari. Kun Zaal lähti Simurghin luota, lintu antoi hänelle kaksi sulkaa ja lupasi: hädän tullessa voit polttaa nämä sulat ja hän tulee apuun.

Mari Hokkanen: Arta.

”Iranissa on poliittinen naisten liike nimeltä White Wednesday, valkoinen keskiviikko. Sen jäsenet saattavat kokoontua julkisella paikalla ja riisua pakollisen, tässä tapauksessa valkoisen, hijabinsa pois ja heilutella sitä mielenosoituksellisesti. Moni on joutunut siitä vankilaan. Ollaan monta mieltä siitä, onko se miten tehokasta, mutta olen ajatellut tässä valkoisen keskiviikon naisasianaisten naisten pyytävän apua Simurghilta, se on minun käsikirjoitukseni.”

Milloin sanko on kaivoon pantu ilman, että se täytenä nousee? (*)

Gallerian alakerrassa on kirjanurkkaus, josta löytyy aiemmin mainittujen runoilijoiden kirjoja suomeksi, englanniksi ja farsiksi sekä mukava nojatuoli, johon voi uppoutua niitä tutkimaan valokuvien ympäröimänä.

Videoinstallaatio täyttää suurimman osan tilasta. Videot on toteuttanut iranilais-suomalainen työryhmä Mari Hokkasen ollessa sekä ohjaaja että kuvaaja. Kaikki esiintyjät ovat taiteilijan läheisiä, eivät ammattilaisia, paitsi Omar Khaijamin nelisäkeet esittävä näyttelijä Arttu Kurttila.

Lausujat sen sijaan ovat ammattilaisia: Erja Manto esittää Háfezia, Farrokhzadin runon Ohikulkeva lukee Mozhdeh Talesian, Suomessa asuva iranilainen muusikko Gian Majidi on Shahram Sheydayin ääni. Farsia puhuttaessa kuvassa kulkee tekstitys.

Sain kirjoitettua kaikkien runojen sanat, mutta pelkkä lukukokemus jää laihaksi verrattuna tähän tarjoiluun, jossa kuva, ääni, lausujien hidas tempo, musiikki ja puhuttelevat tekstit sulautuvat ihmeellisesti yhteen ja runojen sanoma muuttuu eläväksi ja ymmärrettäväksi.

Pysäytyskuva videosta Mikä on muuttunut ihmisten kesken. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Kaikki esitykset ovat erinomaisia, mutta ehdottomasti vaikuttavin ja kokonaisuutena jopa täydellinen on päätyseinältä seurattava Kun kuolen. Esiintyjän kasvot kantavat mukanaan suurta elämänkokemusta ja hänen karismansa kestää kameran katsetta kuin sitä ei olisikaan. Kyseessä on Riitta Lamminniemi, Mari Hokkasen syöpää sairastava äiti, jonka ylle leijuu tuhkaa kuin lunta. Rumin kuolemattomat säkeet ikuisesta elämästä lausuu Marjo Ventola niiden vaatimalla painolla. Kaikki osa-alueet yhdistyvät hienoksi kokonaisuudeksi, josta ei haluaisi erota ollenkaan.

Marja-Liisa Torniainen
Kirjoittajan työtä on tukenut Taiteen edistämiskeskus Taike.

Mari Hokkanen: Helmenpunoja. Valokuvakeskus Nykyaika (Tampere, Kauppakatu 14) 25.10.2021 asti. (*) Säe Rumin runosta Kun kuolen.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua