Image Being 2025 Valokuvataiteen museolla. Kuva: Anne Kalliola

Image Being 2025 – Aalto ARTS Photography Graduation Show Valokuvataiteen museossa Helsingin Kaapelitehtaalla 20.4.2025 asti.

Aalto-yliopiston päättötyönäyttely Image Being 2025 esittelee 14 nuorta valokuvaajaa ja tutkii mahdollisuuksia käyttää kameraa ilmaisemiseen, todistamiseen ja löytämiseen.

Näkemys nykyvalokuvasta vastavalmistuneilla valokuvan maistereilla sisältää biomateriaalia, päiväkirjaa, unohtuneen unen uudelleen muistamista, dokumenttia ja sepitettä. Seinillä ja lattialla on valokuvien lisäksi erilaisia teknologioita, tekstiiliä, hiuksia ja limaa. Jokainen kuvaaja on tehnyt oman tarinansa, mutta yhdessä ne kertovat suomalaisesta nykyvalokuvasta, joka pintapuolin näyttäisi sisältävän materiaalikokeilujen lisäksi paljon identiteettikysymyksiä.

* *

Ensimmäisenä valokuvanäyttelyssä haistetaan purkkia. En tiedä virittikö mieto puun tuoksu jollain tapaa oikealle taajuudelle, mutta jatkoin myötäpäivään, vaikka kiertosuuntanuolia ei näkynyt. Näyttelylehtisen pienet tekstit olivat eri järjestyksessä kuin työt, joten kesti hetken, kunnes aloin hahmottaa, miten löydän tekijän ja teosten tiedot. Onneksi ei ole ongelmia lähinäön kanssa.

Ensimmäinen seinä oli lähes tyhjä. Siinä oli vain lappu, jossa mainittiin QR-koodi ja teksti ”May I take your picture?” Koodin takaa löytyi selostus, miten voi ilmoittautua kuvattavaksi Johannes Romppaselle (s. 1982), joka on kiinnostunut ihmisten monimutkaisuudesta ja vuorovaikutussuhteista. Kuvattavat arvotaan ja kuvaukset tapahtuvat Helsingissä, mutta sen tarkempaa tietoa ei vielä ollut saatavilla. Seinälle tulevat 12 potrettia muodostuvat selostuksen perusteella näyttelyn aikana. Näin kauempaa tulleena teos jäi vähän etäiseksi, ja todennäköisesti en pääse näkemään näitä potretteja, mutta on varmasti hienoa niille helsinkiläisille, jotka tulevat kuvatuiksi ja pääsevät katsomaan näyttelyn monta kertaa. 

Ehkä jokin teoksessa muistutti Marcel Duchampin Fountain-pisuaarista: onko tämä yhtä hävytöntä valokuvagenressä kuin ready-made-teos oli vuonna 1917 New Yorkissa vai pukkasiko deadline päälle ja siksi teos tehdään, kun ehditään?

Moni startup-yritys kerää rahoitusta pelkällä liikeidealla. Onko kyseessä tulevaisuuden tuotto-odotus näyttelystä vai käsitetaidetta, jossa idea on tärkein, eikä taideteos välttämättä vaadi fyysistä muotoa? Ainakin se herätti ajatuksia.

Seuraavaksi pysähdyin pidemmäksi aikaa Sadhbh Lynamin (s. 2000) teosten äärelle. Lynam on kotoisin Irlannista ja kuvaa dokumentaarisessa työssään henkilökohtaisia ja yhteisiä rakenteita, jotka muokkaavat identiteettiä. ”Neuroepätyypillisyys on kaleidoskooppi, joka vaikuttaa tapaan nähdä ja käsittää ympäristöä ja reagoida siihen”, lukee hänen teosesittelyssään.

Teokset oli ripustettu punk-henkeen. Pienet kuvamassat johdattelevat isompiin, ja teos sisältää ilmastointiteipillä kiinnitettyjä revittyjä käsin kirjoitettuja tekstejä ja sirpaleita hyvin erityyppisistä kuvamaailmoista. Välillä taiteilija liittää tietokoneen virtapiirejä ja muita teknisiä osia kuvaan nukkuvasta nuoresta. Aivojen hermoverkostot reagoivat epätyypillisesti liian koviin ääniin tai kirkkaisiin valoihin, toisaalta liian hiljaiseen. Tässä oli jotain kaunista, levotonta ja kärkästä, mitä vain nuori taiteilija voi toteuttaa ”heittelehtivien tunteiden mikrokosmoksessa”. Teoksessa on paljon asiaa ja tunteita ladattuna pieneen tilaan.

Tuomen työskentely käsityöperinteen ja nykytaiteen rajapinnoilla siirtäen historiallisia tulkintoja karjalaisesta kulttuurista kotiympäristöön on hyvin monikerroksista. Kuvien vaatteiden historia kulkee myös äitilinjassa. Kuva: Lumi Tuomi

Lumi Tuomen (s. 1997) teokset olivat alun perin syy siihen, miksi halusin tämän näyttelyn nähdä. Olen kiinnostunut hänen työskentelytavoistaan karjalaisen identiteetin ja hiuksiin liittyvien merkitysten parissa. Syväinpuu-teos on taiteilijan äidin hiuksista kehrätystä langasta kirjottu käspaikkakankaalle. Tekstissä on kysymättömiä kysymyksiä äideille ja isoäideille englanniksi, suomeksi, karjalan murteella, karjalan kielellä ja viroksi. ”Viikkasitko kukkahuivit kaappiisi, tietäen, että pukisin ne päälleni?” ”Menetitkö kaksi kertaa kotisi ja kielen, vai pysyikö kotisi kielessäsi aina?”

Teokset viittaavat äitisukulinjan jatkumoon ja myös aineettoman siirtymiseen sukupolvelta toiselle esineiden välityksellä. Ihmisen hiukset materiaalina muuttuvat, kun ne irtoavat, ja niitä harvoin hyödynnetään. Teoksessa ne punovat yhteen menneisyyden ja nykyhetken. Oman äidin hiukset ovat luonteeltaan sekä henkilökohtaisia että ajattomia. Viittaus puuhun ja karjalaiseen kuvastoon tuo teokseen kulttuurin mukana kulkevaa ikonografiaa, joka välittyy sanattomana, kuvallisena ja moniaistillisena kokemuksena. Puu on yleinen symboli elämän jatkumosta, sukupolvien ketjusta ja juurista, jotka liittävät yksilön osaksi laajempaa yhteisöä ja kulttuuria.

Valokuvissa Tuomi on äitinsä kanssa omenapuun alla huivi päässä, punaherukkapensaassa, kehräämässä hiuksista lankaa ja talvimaisemassa, jossa äidin hiukset on solmittu karjalaisilla hiusnauhoilla. Kuvat on kehystetty punaisella ja vaaleansinisellä puulla, joka tuo mieleen karjalaisten hirsirakennusten ikkunanpielet. Kuvien alareunassa on suikaleita kankaista kuin tuomassa konkreettiseksi kuvassa näkyvää maailmaa. Tuomen työskentely käsityöperinteen ja nykytaiteen rajapinnoilla siirtäen historiallisia tulkintoja karjalaisesta kulttuurista kotiympäristöön on hyvin monikerroksista. Kuvien vaatteiden historia kulkee myös äitilinjassa.

Teosten ytimessä ovat hiuksilla kirjotut kysymättömät kysymykset äideille ja isoäideille kielillä, joita he ovat menettäneet. Hiuslangan takut kankaan toisella puolella ovat kuin ylisukupolviset solmut, jotka aukeavat kuva kuvalta. ”Käteni kehräävät lankaa hiusharjasi tupoista. Niistä, jotka vuosia päätyivät hukkaan, kunnes heräsimme arvostamaan niiden syntymistä”, Tuomi kirjoittaa teoksistaan. 

Syväinpuu on taiteilijan äidin hiuksista kehrätystä langasta kirjottu käspaikkakankaalle. Tekstissä on kysymättömiä kysymyksiä äideille ja isoäideille. Kuva: Lumi Tuomi

Veera Nivalainen (s. 1992) työskentelee pääosin valokuvan ja tekstin parissa tarkastellen fluidia identiteettiä, maisemaa, intiimiyttä, uusmateriaalisuuksia ja enemmän-kuin-inhimillisiä tulevaisuuksia. Hänen agaragarista tehdyt ankeriaslimat ja sumeat kuvat olivat osuvasti Santeri Kuisman (s. 1994) järvihirviöteemaisen teoksen vieressä. Molemmissa oli nestemäinen tunnelma ja epätodellisia läpikuultavia materiaaleja. Nivalaisen iso kuvateos yhdistää ihmiskehoa ja matelijamaisia pintoja. Kuvatyylin infrapunamainen tekniikka tuo mieleen kehon lämpötilat ja sen alla on limaisesta materiaalista tehtyjä olentoja, nahkaa tai alkumeri. Ankeriaan kummalliset ja sukupuoleltaan liukkaat kehot haastavat luonnon ja luonnollisuuden käsitteitä. Teos on spekulatiivinen hybridikeho, joka toimii kehon, lajisuuden ja luonnollisuuden uudelleen jäsentelyn välineenä.

Yufan Lu (s. 1991) on kotoisin Kiinasta. Hänelle kuvan tekeminen on ajattelemisen, tuntemisen, muistamisen ja elämisen tapa. Kuvien kuplassa eläminen ja kuvateknologioiden kiihtyvä kehitys vääristää todellisuuden tajuamme. Näkevä käsi -teossarjassa hän luopuu silmistä näkemisen välineinä ja antaa sen tehtävän sormilleen. Yksi näyttelyn suosikeistani ovatkin nämä silikonisormikuvat. Niissä on voimakas konnotaatio tekoälykuviin, joka piirtää aina liikaa sormia. Sormien väärät lukumäärät tekivät myös eräänlaisen sarjakuvallisen efektin, ikään kuin kuvaaja räpeltäisi kameraa koko ajan. Kehyksetkin olivat hieman vinoja, surrealistisia ja saivat pohtimaan oman näkemisen todenperäisyyttä. Selkeä yhtenäinen sarja, kuusi kuvaa, tuntuu tässä vaiheessa hyvältä ratkaisulta, koska monet muut teokset olivat epämääräisempiä kokonaisuuksia, joista ei ollut ihan varma, missä ne alkavat tai loppuvat.

Näkevä käsi -teossarjassaan Yufan Lu luopuu silmistä näkemisen välineinä ja antaa sen tehtävän sormilleen. Kuva: Anne Kalliola

Jahanzeb Haroon (s. 1990) on kotoisin Pakistanista ja kiinnostunut datakapitalismin tavoista hyödyntää yksilöitä. Phisherman’s Dreams of Squander / Kalastelijan unelmat tuhlaamisesta kutsuu shoppaamaan museon ruokakauppaan. Palkkioksi saa tekoälyn tuottaman, omiin valintoihisi perustavan kuluttajaprofiilin.

Teoksen interaktiivinen osuus oli kiinnostava, ja jäin oikein odottamaan hitaasti tulostuvaa kuittia ja sitä, millaisen analyysin tekoäly tekee minusta. Mutta joku oli varmaan skannannut tuotteen välissä, koska ensimmäisen ja toisen tuotteen välissä oli 17 minuuttia aikaa ja sitten minuutissa skannattu monta tuotetta. Tekoäly teki paljon johtopäätöksiä nopeudesta. Kyse ei ollut vain tuotteesta, jonka otin, vaan esimerkiksi tyyny, johon voi nukahtaa, puhallettava personal space. Teoksen johtopäätöksenä oli terapian tarpeessa oleva ja stressaantunut asiakas. Myös tuotteiden järjestyksestä rakentui tarinaa. Persoonallisuusraportti tuli kuittinauhan muodossa: olet mitä ostat.

Kokonaisuutena näyttely oli mielenkiintoinen, tutkittava ja huolellinen. Koin sen hyvin keskustelevana, ja se antoi tilaa ajatella. Tähän kannattaa varata reilusti aikaa ja ne lukulasit.

Anne Kalliola

* *

Image Beings 2025 – taiteilijat

• Aleksi Malinen
• Hannele Peltorinne
• Jahanzeb Haroon
• Johannes Romppanen
• Kanny Wu
• Lumi Tuomi
• Nat Setthana
• Nikolas Palonen
• Saedeh Doostbekheir
• Sadhbh Lynam
• Santeri Kuisma
• Veera Nivalainen
• Vinayak
• Yufan Lu

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua