Kehollisuutta surrealismin keinoin ja taidetta alitajunnan sopukoista – Maija Pilvikki Kimanen Galleria Rajatilassa

Kuvat: Anni Kanniainen

Maija Pilvikki Kimanen: Tuokaa rakkaani takaisin. Galleria Rajatilassa Tampereella 7.10.2025 asti.

”Tervetuloa skitsofreeniselle seikkailulle!”

Näin kirjoitetaan Galleria Rajatilaan Tuokaa rakkaani takaisin -näyttelyn tuottaneen Maija Pilvikki Kimasen verkkosivuilla.

Näyttely koostuu useammasta pienemmästä teoskokonaisuudesta. Kokonaisuudet on valmistettu vuosina 2005–2021. Teokset valottavat sairauden ja ruumiin elämiskokemusta värien ja symbolien keinoin.

Maija Pilvikki-Kimasen näyttelyssä raskaat teemat yhdistyvät värikkäisiin kuvituksiin.

Sairauden fenomenologiaa

Maija Pilvikki Kimasen maalauskokonaisuudesta Äiti älä huoli (2005–) välittyy ruumiillisuuden ja itsen ja toisen radikaali, jopa saavuttamaton ristiriita. Seinä on täynnä pieniä ja suuria ihmishahmoja kuvaavia maalauksia. Niitä on yhteensä 23.

Harjaantumaton katsoja voi nopealla vilkaisulla tunnistaa teoksesta sen iloisenkirjavan, pastellisen värityksen.

Teosten äärelle pysähtyessään huomaa, että kyse on kuitenkin muusta. Häpeästä, yksinäisyydestä, kehon hallitsemattomasta liikkeestä.

Häpeää ja havaituksi tulemista kuvataan teoksissa selkein lausein.

Toiseus esiin

Maalausten utuiset hahmot elävät anatomiasta irrallisina. Kun kasvoihin katsoo, tummat silmät katsovat takaisin. Niitä ei huomaa, ellei mene tarpeeksi lähelle.

Kirahvi gallerian seinällä ei enää ole hauska kielikuvallinen maalaus, vaan vertaus havainnosta ja kokemuksesta.

Se, mikä voi huvittaa kadulla vastaantulevaa kulkijaa, voi kokijasta itsestään tuntua pelottavalta.

Puhutaan usein toiseudesta – siitä, miten käsitämme tuntemattomat henkilöt itseemme nähden outoina ja ulkopuolisina, vaikka he olisivatkin samalla lailla ihmisiä kuin mekin.

Nämä teokset tuovat esiin juuri sen. Toiseuden.

Hahmojen pitkä kaula ja kärsivä ilme muistuttavat sairastavan sisäisestä kokemuksesta.

Nuoruuden unelmat ja muutostilat

Kokemuksen ja havainnoinnin ristiriita välittyy vuonna 2021 valmistuneesta Kuinkas sitten kävikään -maalaussarjasta.

21 vuotta -niminen sarja esitti nuoruuden haaveita. Langat johdattivat pohdiskelevasta omakuvasta haavekuviin perheestä, hevosesta ja omakotitalosta.

Nyt pilvilinnojen alta pilkottaa musta taivas. Silmistä hyppäävät delfiinit.

Kokemus kiteytyy sairaalalakanakankaasta muovattuun, muovilla ja väriprinteilla kuorrutettuun kartioon. Teos on nimeltään Hullu rakkaus (2017). Mielisairaanhoitaja ja potilas rakastuvat teoksessa toisiinsa.

Kun kurkistaa kartion sisälle ja raottaa vetoketjua, sairaalakankaiden sisälle kätkeytyy sairaala. Loputtomuus.

Ajatus rakkaudesta tuntuu mahdottomalta tarkastellessa teosta, joka on koostettu sairaalavaatteista.

Mieleeni palautuvat Kirsi Heimosen tutkimukset sairaala-atmosfäärin ruumiillistumisesta. Niissä keho muistaa sairaalan hajut, huudot ja valkoiset seinät.

Atmosfäärit löytävät ihmisen, joka tuntee ja muistaa ympäristön ruumiillaan – aivan kuin Kimasen taiteen hahmot, jotka elävät sairaalan lakanoissa. Lakanoissa, joiden alta pilkottaa sairaus.

Värikkäät kengät tuovat näyttelyyn tasapainottavan, pirteämmän lisän.

Häivähdyksiä olotilojen väleissä

Kimanen kertoo verkkosivuillaan, että teokset valmistuvat sairauden vuoksi hitaasti. Kun näyttelyn teosmäärää katsoo, ei runsaudesta ole pulaa – eivätkä teokset vaikuta aivan
hutaistuilta.

Mun timanttiset (2019) koostuu tuunatuista kengistä. Se tuo näyttelyyn tilataidemaista lapsiystävällisyyttä, mutta myös piristystä. Hiustupot kenkien kannoissa työntävät luotaan hellästi.

Kenkäteos syntyi tilassa, jossa Kimanen oli ajatellut, ettei enää ikinä hae näyttelyaikaa. Tunteen voi helposti vahvistaa. Muiden, intensiivistenkin teosten keskellä Mun timanttiset kantaa tarkoituksensa, jos sen muistaa ymmärtää.

Anni Kanniainen, teksti ja kuvat

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua