Ilman museoita me kaikki hautautuisimme unohdukseen. Taidemuseoissa voimme sentään vielä tutustua katoamiselta nipin napin pelastettuihin taiteilijoihin.
Taidemaalari Sigrid Aminoff Hiekan taidemuseossa, Pirkankatu 6, Tampere, 1.9. saakka ti–to 15–18, su klo 12–15.
Mäntän Serlachius-museoissa on nähty Ollin (1876–1938) ja Bucklanin (1881–1934) eli Ehrströmin pariskunnan tuotantoa, Kangasala-talolla taiteilijaerakko Einar Ilmonin (1880–1946) ja Hiekan taidemuseossa ruotsalaissyntyisen ”kreivitär” Sigrid Aminoffin (1904–94) teoksia. Kaikkia näitä taiteilijoita on uhannut lähes totaalinen unohdus, mutta kuluneena kesänä heidät on nostettu eri puolilla Pirkanmaata uudelleen päivänvaloon.
Ilmonin maalausten maanläheiset, syksyiset värit, symbolistisen animistinen luontohurmio ja uskonnolliset aiheet ovat varsin kaukana Sigrid Aminoffin realistisista, monin paikoin impressionistisista teoksista. Aminoff maalasi konkreettisesti mitä näki, mutta värimaailmaltaan hän paikoitellen muistuttaa Ilmonia.
Harmaasta kasvavat pehmeät värit
Siinä missä ihmisarka ja omia taiteilijakykyjään toistuvasti epäillyt Ilmoni on omien sisäisten tuntemustensa ja melankolisten, kypsyneiden syysvärien maalari, ammattitaidostaan varma Aminoff on hiukan viileämmän, hillityn harmaasta ammentavan väriestetiikan taituri. Hänen värinsä sointuvat harmaaseen ja pysyttelevät enimmäkseen melko suppealla, lempeällä skaalalla. Tietty vaalea sininen soi sekä Ilmonin että Aminoffin maalauksissa maanläheisten sävyjen vastaparina, lisääntyen Aminoffin lopputuotantoa kohti tultaessa.
Aminoffin otteessa ei ole mitään terävää tai hyökkäävää. Pieni väripiristys, punainen omena lapsen kädessä toki nähdään esimerkiksi hänen muuten hyvin harmaasävyisessä maalauksessaan Antonia (1935–36), jossa mallina on hänen oma tyttärensä. Edustavimmillaan Aminoffin toistuva, pehmeän hillittynä valoa itseensä kietova väripaletti on teoksessa Asetelma (1952).
Antonia (1935–36).
Asetelma (1952).
Yksi näyttelyn kiehtovimmista ja tunnelmaltaan poikkeavimmista on teos Honungsätarna 1970-luvun loppupuolelta. Sen luonnosmainen maalaustapa on virtaava, itsevarma ja rohkea. Sen karheudessa näen jo jotain tykosallismaista. Se houkuttelee arvailemaan, kätkisikö se maailmaansa jopa jotain piilotettua symboliikkaa tai sosiaalista arvottamista – ehkä ei. Joka tapauksessa se luo ainakin ajallista perspektiiviä: näyttelyn vanhimmat maalaukset ovat 1930-luvulta, tuoreimmat 1970-luvulta. Teoksia on siis esillä peräti viideltä eri vuosikymmeneltä.
Honungsätarna.
Tiivistetty kokonaisesitys taiteilijanuran eri säikeistä
Hiekan taidemuseolla tuodaan tiivistetysti esiin myös eri maanosat ja maailmat, joiden kanssa Aminoff oli urallaan tekemisissä. Hän oli syntyjään ruotsalaisen Oxenstiernan aatelissuvun jäsen ja sai vahvan taiteilijakoulutuksen Ruotsin kuninkaallisessa taideakatemiassa. Hän oli ajassaan hyvin etuoikeutettu ihminen, joka pääsi jo opiskeluaikoinaan matkoille Afrikkaan, Italiaan ja Ranskaan. Ruovedellä Pekkalan kartanossa myöhemmin asunutta taiteilijaa kyläläiset nimittivät ”kreivittäreksi”.
Ensimmäisen näyttelynsä Aminoff järjesti Firenzessä vuonna 1938. Hän myös vietti pitkiä aikoja Italiassa 1920–50-luvuilla. Afrikka oli hänelle ilmeisesti mullistava kokemus, ensimmäiselle luksusmatkalleen Afrikkaan hän pääsi äitinsä kanssa jo vuonna 1925. Niiliä pitkin seilannut laiva pysähteli eri kohteissa, mm. Egyptin rajaa lähellä sijaitsevassa Wadi Halfassa, jonne taiteilija palasi uudelleen vuosikymmeniä myöhemminkin. 1960-luvun matkalta syntyi eleiltään raikkaan rento piirros Debeira (1964), joka nähdään myös tässä näyttelyssä. Egyptin Aminoff sanoi olevan ”kaikkein kaunein maa”.
Niilinristeilyn ja Egyptin vaikutus Aminoffin taiteeseen näkyy upeasti myös maalauksissa Aavikko (Kairo, 1953) ja Vid Nilstranden (1964). Niiden välittömyydessään vakuuttavaa luonnon- ja maanläheisyyttä korostavat ohuet, raakapuurimasta tehdyt mahdollisimman koreilemattomat kehykset.
Aavikko.
Hiekan taidemuseossa Sigrid Aminoffin teokset on ripustettu melko pieneen tilaan, museon vaihtuvien näyttelyiden huoneeseen. Aminoffin tuotantoa jo vuosia tutkineen taiteilija Tiina Lammisen kuratoiman näyttelyn ehdoton ansio on, että se tuo todella tihentyneesti ja tiivistetysti esiin Aminoffin ominaispiirteet sekä monipuolisuuden ammattitaiteilijana.
Mukana on maalauksia, grafiikkaa, dokumentteja ja näytteitä Aminoffin ”soveltavasta taiteesta” eli hänen saavutuksistaan taideteollisuuden, kirkkotaiteen ja teatterilavastusten parissa. Milanon teollisuusnäyttelyn 1954 Afrikan paviljonkiin hänet kutsuttiin suunnittelemaan myös Etelä-Afrikassa sijainneen lelutehtaan (Swedish-African Engineers PTY Limited) osasto.
Aminoff suunnitteli 1960-luvulla myös tyynylelun, Hästan Pållen, jota myytiin tavaratalo NK:ssa. Kaksi hauskaa Pållea on varta vasten tehty tähän näyttelyyn Aminoffin luomien kaavojen ja värimallien mukaan.
Håstan Pälle -leluja.
Vain sitä mitä ujo katse näkee
Sigrid Aminoffin teosten aihepiirit ovat tulleet hänen läheltään: perheenjäsenistä, maisemista, kodin kasveista, työhuoneen näkymistä. Erityisesti pidän maalaustelineelle nostetusta, taiteilijan työhuonetta kuvaavasta teoksesta. Se antaa esteettömän kurkistusikkunan Tukholman Gröna Lundin tienoilla sijaitsevan, kuulemma upean Sirishofin kartanon työhuoneelle, jossa taiteilija työskenteli aktiivisesti vielä vuosikymmeniä Suomesta Ruotsiin palattuaan.
Aminoff näyttäytyy seesteisenä maalarina, jonka näkymissä vallitsee rauha ja tasapaino. Porvarillinen maailmankatsomus ei tule haastetuksi hänen teoksissaan. Maalaukset ovat taidokkaita ja omalla tavallaan kauniita, mutta objektiivisuudessaan ne eivät herätä juuri tunteita, eivät oikein edes kysymyksiä.
Ateljén II 1970-luvun loppupuolelta.
Myös taiteilijan tytär Antonia Hackmann on kertonut, ettei Sigrid Aminoff hänen mielestään pyrkinyt esimerkiksi muotokuvissaan kuvaamaan mallin tunnetiloja tai luonnetta. Se, mitä maalauksissa näemme, on kaikki. Poikkeuksena tästä säännöstä voi ehkä pitää aiemmin mainittua Hunajansyöjät-maalausta, joka nimensä puolesta voisi kuvata mitä tahansa toiset ihmiset ulkopuolelleen sulkevaa seurapiiriä. Tuollaisten piirien ulkopuolelle on helppo jäädä tai jättäytyä.
Sigridin kerrotaan olleen ujo ihminen, joka mielellään piirsi ihmisiä ja seurueita, jolloin hän sai olla yhtä aikaa seurassa ja pysytellä turvallisesti sen ulkopuolella. Hunajansyöjien kautta tämä taiteilijan ulkopuolinen asema välittyy meille katsojille.
Hiekan taidemuseon johtaja Liisa Rintala kertoo, että Sigrid Aminoff koettiin Suomessa suomenruotsalaisena ja Ruotsissa enemmän suomalaisena kuin ruotsalaisena. Toisaalta hän oli taiteilijana olemassa molemmissa maissa, mutta ilmeisesti hänet koettiin hiukan muukalaisena molemmissa kotimaissaan. Ehkäpä Hunajansyöjät voi tätä taustaa vasten saada yhden kiinnostavan tulkintakehyksen lisää.
Katri Kovasiipi
Kuvataiteilija Sigrid Aminoff (1904–1994)
- Taideopinnot: 1922–24 Berggrenin ja Larssonin taidekoulu, 1924–30 Tukholman kuninkaallinen taideakatemia, 1931–32 Akadémie Colarossi.
- Aatelistaustainen kuvataiteilija Sigrid Oxenstierna meni naimisiin Pekkalan kartanon isännän Hans Aminoffin (1904–68) kanssa vuonna 1933 ja muutti Suomeen, mutta liitto päättyi avioeroon jo vuonna 1939.
- Sigrid ei palannut vanhaan aateliseen sukunimeensä vaan pysyi Aminoffina elämänsä loppuun saakka.
- Sigrid asui ja työskenteli Suomessa, vuosina 1933–52, ensin Pekkalan kartanossa Ruovedellä ja myöhemmin Somerolla Wiikin talossa. Vuonna 1952 hän muutti takaisin synnyinseuduilleen Tukholmaan.
- 1960-luvulla Aminoff kiinnostui maalaamisen ohella grafiikasta. Muutamista hänen grafiikanteoksistaan on tehty tätä näyttelyä varten tamperelaistaiteilija Johanna Pihlajamaan vedostamia jälkivedoksia, joita museolla on myös myynnissä.
- Sigrid oli taiteilija koko pitkän, 90-vuotiaaksi kestäneen elämänsä ajan.
- Hänen viimeinen yksityisnäyttelynsä Helsingissä oli Galleria Artekissa helmikuussa 1960.
- Sigrid Aminoffin näyttely järjestettiin Ruoveden Viljamakasiinissa elokuussa 2015.
- Aminoffin teoksia on ollut esillä myös Alajärvellä, Nelimarkka-museon näyttelyssä Ruoveden maisema vuonna 2016.
- Hiekan taidemuseon näyttelyn kuratoinnista vastaa kuvataiteilija, taiteen maisteri Tiina Lamminen, joka on tutkinut Aminoffin tuotantoa laajasti.
- Lisätietoa on koottu Hiekan taidemuseon sivuille.
