Galleriakatsaus: Tarinallisia valokuvia, tarkkaa paperileikkausta ja kollaasia sekä vaikuttamaan pyrkivää dokumentaarisuutta

Sami Sänpäkkilä: Unissakävelijä ja juhannusyön tähti (2021). Kuva: Sami Sänpäkkilä

Sänpäkkilä löysi itsestään valokuvataiteilijan

Sami Sänpäkkilän valokuvateokset synnyttävät katsojansa päässä vääjäämättä tarinoita. Ne ovat kuin pysäytyskuvia draamallisista tilanteista, joissa on läsnä salaperäisiä tunnelmia.

Sänpäkkilän valokuvissa ihminen on aina kiinteässä suhteessa ympäröivään maailmaan ja maisemaan, joka saa kussakin teoksessa suhteellisen paljon kuva-alaa. Ihmisellä on jokaisessa maisemassa tai näkymässä oma rajattu sijansa. Hän ei hallitse tiloja ja tilanteita, vaan pikemminkin sulautuu tai suhteutuu ympäristöönsä. Myös ihmeellisyys hiipii kuviin mukaan valoina, kätköinä, huurteina tai hämäryytenä.

Teoksiin kuvattujen henkilöiden kasvot ovat aina piilossa. Ne kätkee joko kuvan tunnelmaan tarkasti viritetty kangas, taivaalle tähyävä asento tai jokin rekvisiitta. Erilaisin mielikuvitusta ruokkivin elementein Sänpäkkilä synnyttää valokuviinsa avoimia kertomuksia, draamallisen tulkinnan mahdollisuuksia. Hänellä voi olla jokin oma tarina, tilanne tai tapahtuma kunkin teoksensa komposition taustana, mutta katsojan ei tarvitse tietää niistä enempää. Taiteilijan oma tarinallinen ajattelu luo joka tapauksessa pohjaa myös katsojan omille assosiaatioille.

Kuvataiteilijaksi Tampereen ammattikorkeakoulusta vuonna 2005 valmistunut Sänpäkkilä on keskittynyt aiemmin videoilmaisuun ja musiikin tekemiseen. Valokuvaus oli hänelle kuitenkin jo lapsena mitä luontevin tapa ottaa kontaktia maailmaan. Kun hän ei kuitenkaan päässyt nuoruudessaan 1990-luvulla opiskelemaan valokuvausta Turun taideakatemiaan, tuli valokuvaukseen 25 vuoden mittainen tauko. Korona-aika loi hänen elämäänsä tilan löytää se uudelleen.

Sami Sänpäkkilä: Tähtienväliset kudelmat (2021). Kuva: Sami Sänpäkkilä

Aiemmin Sänpäkkilän nimi on saattanut tulla tutuksi hänen videotaiteestaan, musiikistaan sekä musiikkivideoista, joita hän on tehnyt etenkin underground-yhtyeille. Hän on toteuttanut myös henkilökuvia minidokumentteina, esimerkiksi Tommi Liimatasta, Ninni Luhtasaaresta, Li Anderssonista ja Ville Pirisestä. Sänpäkkilän nettisivuilla aikaa saakin kulumaan melkoisesti, kun ryhtyy tutustumaan hänen videotuotantonsa hedelmiin.

Sami Sänpäkkilä: Dreamers and Stargazers. 8.9.2022 asti Galleria Ronga, Rongankatu 1 C 9, Tampere, ti–pe 12–18, la–su 12–16.

* *

Graafista ja kohtalokasta paperileikkaustekniikkaa

Katri Kuparisen paperileikkausta ja kollaasia yhdistävät, suurikokoiset teokset ovat erinomainen esimerkki taiteesta, joka on ehdottomasti nähtävä paikan päällä. Valokuviin toisinnettuina ne kadottavat merkittävästi kiinnostavuuttaan – ero teoksen ja siitä otetun valokuvan välillä on dramaattinen. Valokuvat eivät pysty välittämään Kuparisen teosten kerroksellisuutta ja äärimmäiseen tarkkuuteen viritetyn paperileikkaustekniikan tiheää rytmiä.

Kuparinen rakentaa suurikokoisten teostensa kuva-aiheet 1800-luvun lopulla tuotteliaan kuvittajan, ranskalaisen Gustave Dorén (1832–1883) puupiirrosten sekä erilaisten lehdistä leikattujen kuvien pohjalta. Doré tunnetaan Raamatun, Danten Jumalaisen näytelmän, Cervantesin Don Quijoten sekä Rabelais’n Gargantuan ja Pantagruelin kuvittajana.

Dorén kuvitusten kohtalokkuus välittyy Kuparisen teosten monikerroksisissa rakenteissa toisaalta pikkutarkalla paperileikkaustekniikalla luodun kuvakudelman, toisaalta kuva-aiheeseen sulautuvan, sitä tukevan tai paikoitellen sitä häiriköivän lehtileikekollaasin välityksellä.

Kuva-aiheiden hahmottamiseksi Kuparisen teokset vaativat katsomaan niitä niin kaukaa kuin mahdollista – ja paperileikkauksen hienouden sekä kollaasien vivahteikkaiden yksityiskohtien hahmottamiseksi taas mahdollisimman läheltä. Vasta eri etäisyyksiltä katsottuna teosten kerroksellisuuden ja siihen kätkeytyvän herkullisuuden voi kunnolla sisäistää.

Yksityiskohta Katri Kuparisen paperileikkausta ja kollaasia yhdistävästä teoksesta Party (2021). Kuva: Katri Kovasiipi

Kuparinen piirtää tihein veitsenviilloin myös sysimustalle paperille. Mustissa teoksissa korostuu graafisuus, värikkäät kollaasipohjaiset yltyvät paikoitellen myös levottomiksi. Kuparisen toteuttama paperileikkaustekniikka luo teoksiin tekstuuria, joka muistuttaa Dorén grafiikan tiheitä, tummanpuhuvia viivoituksia. Kollaasia sisältävien teosten värikkyys lähestyy olemukseltaan paikoitellen myös maalausta.

Katri Kuparinen: Katko II. 14.9.2022 asti Galleria Saskia, Pirkankatu 6, Tampere, ma–pe 12–18, la–su 12–16.

* *

Klassiset kylpyankat merivirtojen viitoittajina

Hirvitalolla nähdään nyt kulutus- ja kapitalismikriittisen taiteen tietoiskuja sekä Sebastian Boulterin maalaussarja, jonka sankarina tai antisankarina näyttäytyy klassinen keltainen kumiankka – tai oikeammin muoviankka.

Näyttelyn teokset ja teossarjat on taustoitettu selkeillä teksteillä. Boulter kertoo maalaustensa taustaksi tapauksen muovisista kylpyleluista, joita huuhtoutui kiinalaisesta rahtialuksesta peräti 28 000 kappaletta Tyyneen valtamereen vuonna 1992. Noiden kylpylelujen rantautuminen eri puolille maailmaa antoi tutkijoille runsaasti uutta tietoa merivirroista, Boulter kertoo.

Maalauksissa esiintyvä keltainen ankka on yhdenlainen klassikko. Kumisena se syntyi jo 1800-luvun lopulla, muovisena ja onttona se tuli tutuksi 1940-luvulta lähtien.

Maalaussarjassaan Boulter on irrottanut ankan kylpyhuoneympäristöstään, ihmisen armoille jätesäkkien keskelle, ikkunalaudalle tähyämään ulkomaailmaan ja viemäriritilän päälle. Kaiken aikaa se pyrkii vapauteen, mutta sitä tuntuu uhkaavan jätteeksi joutuminen. Kontrasti lelun kirkkaan söpöyden ja ympäröivän harmauden välillä luo maalauksiin intensiteettiä. Boulterin maalausjälki on monin paikoin oikein mehevää.

Kylpylelu jos mikä assosioi ajatukset kohti veden ja muovin yhteensopimatonta, traagista jättiläismäistä pyörrettä. Hymyilevän, valoisan keltaisen lelun lapsenmieleen vetoava ulkomuoto ja sen muovisuuden herättämä materiaalinen vastenmielisyys kiteyttävät ihmisen ja luonnon välisen jatkuvan, ratkaisemattoman ristiriidan. Useinhan se, mitä me ihmiset haluamme ja mistä me kovasti nautimme, on luonnolle tuhoisaa.

Absurdeinta on, että opetamme lapsemmekin rakastamaan pienestä pitäen jotain katalasti viekoittelevaa muoviroinaa, joka on vääjäämättömällä matkalla tuhoamaan meriä ja lopulta myös juomavesiämme.

Boulter asettaa maalaustensa katsojan kokemaan ovelasti tämän klassikkolelun vetoavuuden ja siihen sisältyvän materiaalisen paheen. Voihan olla, että joku nämä teokset nähtyään jättää seuraavan muovilelun ostamatta.

Sebastian Boulter: Kumiankka (Pakenemassa, 2015). Öljy kankaalle. Kuva: Katri Kovasiipi

Kulutus- ja kapitalismikriittistä dokumentaarisuutta

Teemu Takatalon nimi tuli Tampereella esiin ensimmäisen kerran, kun Kauppakeskus Tullintori poistatti hänen seinämaalauksensa Tullintorille toteutetusta yhteisnäyttelystä vuonna 2011. Kauppakeskuksen vuokralaisina olleiden liikkeiden yritysvastuullisuutta kyseenalaistava tekstiteos oli kauppakeskukselle liikaa. Itseltänikin jäi tuo teos näkemättä, sen verran vauhdikkaasti se katosi Tullintorin tiloista.

Kysymys, miksi taideteos piti sensuroida, käynnistää Takatalon videoesseen nimeltä Valistuneen kuluttajan evankeliumi (2012). Takatalon filosofista, kulutus- ja kapitalismikriittistä kertojanääntä kuvittavat vanhat filmileikkeet.

Hirvitalon gallerian nurkassa sijaitsevan näytön äärellä harva näyttelyvieras varmaan tulee seisoneeksi lähes tunnin mittaisen videoesseen alusta loppuun asti. Näyttelyn yhteydessä tätä ei kerrota (miksi ei?), mutta videoessee löytyy kokonaisuudessaan myös Vimeosta, josta sen voi katsoa ajatuksen kanssa omassa rauhassa, valitsemassaan tilassa.

Takatalon esseen ilmaisu on rauhallista, ajassa liikkuva kuvamateriaali muistuttaa kapitalististen ihanteiden ja talouskasvun välttämättömyyteen perustuvan markkinatalouden rakentumisen viettelevimmistä ajoista. Teoksensa lähtökohdaksi Takatalo ilmoittaa filosofisen maksiimin: Ihminen pyrkii kaikissa olosuhteissa mahdollisuuksiensa mukaan hyvään. Kerronta etenee kysymyksiin, miksi tuo hyvään pyrkiminen ei kuitenkaan riitä.

Visuaalisen kerronnan rinnalla hyvät taustamusiikkivalinnat pitävät osaltaan katsojaa mukana videoesseen jakso jaksolta etenevässä kerronnassa. Lopuksi päädytään koviin väitteisiin valistuneen kuluttajan ideologisesta harhasta. Takatalon teoksen kerronnassa lopulta kyse on paljolti siitä, että kapitalistisessa yhteiskunnassa kauppakeskus on valistuneen kuluttajan temppeli.

Takatalon videoessee edustaa dokumentaarista taidetta, joka oli lajityyppinä voimakkaasti ja laajasti esillä 2010-luvulla. Viime aikoina innostus tähän genreen näyttää taiteilijoiden keskuudessa laantuneen.

* *

Hirvitalon yläkerrassa nähdään myös toinen pitkä videodokumentti, jossa Teemu Takatalo on ollut yhtenä tekijänä. Takatalo sekä joukko taiteilijoita, aktivisteja ja veneenrakentajia rakensivat kierrätysromusta vuonna 2010 merikelpoisen, tuulivoimalla kulkevan katamaraanin, Pelastusalus Silakan, jolla purjehdittiin pitkin Saaristomerta ja Suomenlahtea. Purjehduksilla oli mukana tieteen ja taiteen edustajia sekä kategorisoimattomia ajattelijoita, jotka pohtivat inhimillisen toiminnan ja luontoympäristöjen säilymisen välisiä ristiriitoja.

Teemu Takatalon, Tommi Taipaleen ja Juha Mehtäläisen kokoama dokumentaarinen elokuva Pelastusalus Silakka (2011) on nyt katsottavissa Hirvitalolla. Tätäkin, liki puolitoistatuntista dokumenttia voi katsoa myös Vimeosta.

Nyt vallitseva energiakriisi tekee dokumentista uudella tavalla ajankohtaisen. Samalla voi pohtia, mitä kaikkea kymmenessä vuodessa on ehtinyt tapahtua esimerkiksi suhteessamme energiantuotantoon, kulutukseen ja työhön.

Teemu Takatalon, Tommi Taipaleen ja Juha Mehtäläisen kokoama dokumentaarinen elokuva Pelastusalus Silakka (2011) on saanut rinnalleen aktivismiin kannustavia julisteita. Kuva: Katri Kovasiipi

Hirvitalolla dokumenttiruutua ympäröivät vaikuttavat julisteet, joissa korostuu ihmisen ajankäytön mielekkyyden pohtiminen. Pelottavaksi kokemamme (taloudellinen) syrjäytyminen näyttäytyy näissä provokatiivisen hauskoissa julisteissa luonnon ja mielekkään elämän kannalta positiivisena tapahtumana – onhan sekin keino säästää luonnonvaroja.

Hirvitalon yläkerrassa saa loputkin ihmisyyteen liittyvät ylemmyydentuntonsa karisemaan. Nähtävillä on Tommi Taipaleen dokumentaarisia valokuvia tapaus Talvivaarasta. Kuvasarja Talvivaaran kuolleet linnut I–IX (2006–2014) on syntynyt Tommi Taipaleen ja toimittaja, radiokriitikko Sampsa Oinaalan seuratessa Talvivaaran kaivosalueen tuottamia muutoksia Kainuun erämaahan.

Uutiset Talvivaarasta ovat kadonneet mediasta jo aikoja sitten. Dokumentaariset teokset voivat osaltaan toimia nopeaa uutisvirtaa kestävämpänä yhteisenä muistina. Olemukseltaan ne ovat toteavia ja lajityypiltään enemmän kuvajournalismia kuin taidetta.

Katsojiinsa dokumentaariset teokset suhtautuvat usein varsin vaativasti. Ne vievät aikaa eivätkä tunne armoa. Näyttäessään karun todellisuuden ne kuitenkin vetoavat vahvasti sekä järkeen että tunteisiin – ja toivottavasti palaavat mieleen, kun uusia ympäristölle haitallisia hankkeita perustellaan lyhytnäköisillä argumenteilla.

Maailmantango: Teemu Takatalo, Tommi Taipale, Sebastian Boulter, 18.9.2022 asti, Pispalan nykytaiteen keskus Hirvitalo, Hirvikatu 10, Tahmela, Tampere, ti–su 14–19.

Katri Kovasiipi

Taiteen edistämiskeskus on tukenut kirjoittajan työskentelyä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua