Espoon EMMAssa voi kokea Seela Sellan henkäyksen ja sukupuuttoon kuollut lintu nousee siivilleen

Seela Sella & Rafael Lozano-Hemmer: Viimeinen henkäys, 2012, 2022. Kuva: Paula Virta / EMMA – Espoon modernin taiteen museo

Nykyaikaa etsimässä Espoon EMMAssa 15.1.2023 asti.

Tupakan tumpista otettu DNA paljastaa polttajansa silmien värin ja paljon muuta Espoon Modernin taiteen museon EMMAn näyttelyssä. Luonnon ja nykyteknologian monimutkaista suhdetta luotaava Nykyaikaa etsimässä on herkkua, mutta kurkottelee samalla läkähdyttävästi turhan moneen suuntaan.

EMMAssa on jo vuosia panostettu taiteen uusiin ilmiöihin ja erityisesti audiovisuaaliseen taiteeseen. Tätä näyttelyä varten materiaalia löytyi myös Saastamoisen säätiön kokoelmasta. Säätiön kokoelmaan aikaisemmin hankitut Dora Budorin, Jenna Sutelan, Sondra Perryn ja Jaakko Pietiläisen työt ovat esillä näyttelyssä.

Olavi Paavolaiselta nimensä lainanneen näyttelyn ovat kuratoineet Arja Miller ja Ingrid Orman. Mukaan on valittu 16 tekijää Suomesta ja maailmalta. Näyttelyssä menee helposti useampi tunti, jos haluaa kaiken kokea.

Teoksiin liittyvät tagit kertovat paljon: tekoäly, algoritmi, tietokanta, virtuaalinen taide, identiteetti, biologinen valvonta, luonto. Punaisena lankana on tekoälyn avulla tehtävä taide. Tekijöitä on kiinnostanut erityisesti ihmisen ja luonnon uudenlainen yhteiselo, joka ei perustu luonnosta saatavaan hyötyyn. He pohtivat luonnon ja teknologian vastakkainasettelun sijaan, mitä mahdollisuuksia teknologia ihmiselle antaa myös luonnon monimuotoisuuden tunnistamisessa.

* *

Aloitetaan perinteisemmästä päästä, Rafael Lozano-Hemmerista. Hän on säilönyt maailman museoihin tunnettujen ihmisten hengitystä. Teoksiaan hän kutsuu biologisiksi muotokuviksi. Suomesta teokseen valikoitui näyttelijätär Seela Sella Tampereelta.

Hän puhalsi ruskean paperipussin täyteen ilmaa. Teoksessa pienet palkeet kierrättävät sitä letkuja pitkin edes takaisin periaatteessa ikuisesti. Teos, Viimeinen henkäys, on erillisessä pimennetyssä tilassaan. On toki hellyttävä ajatus, että Pispalassa pussiin puhallettu ilma olisi siellä pysynyt ja todella kiertäisi teoksessa. Käyntihetkellä laite oli tehnyt 133 851 hengitysliikettä.

Palje on kuin hengityslaite ja siinä korostuu elämän biologisen pohjan hauraus. Yksi ainoa sähkökatko riittäisi sammuttamaan teoksen – kuten suurimman osan koko näyttelystä.

Moni tekijöistä yhdistää biologisiin tutkimuksiinsa tekoälyn ja algoritmit. Anna Ridler loi tekoekoälyn avulla digiteoksia, joissa myös itse työprosessi tulee näkyväksi. Se ei ole vain näppäimistön painalluksia, vaan pohjana ogat sadat valokuvat, joita Ridler tulppaaneista otti. Syvempi taso tulee Alankomaiden 1600-luvun tulppaanihuuman ja kryptovaluuttahuuman rinnastuksesta.

Jenna Sutela: nimiia cétiï, 2018. Saastamoisen säätiön taidekokoelma. Kuva: Paula Virta / EMMA – Espoon modernin taiteen museo

Edellinen Nykyaikaa etsimässä -näyttely järjestettiin vuonna 2016. Kuudessa vuodessa on siirrytty kohti aineetonta. Uhkakuvissa algoritmit nähdään pahana. Google, Meta ja muut suuret firmat hallitsevat meitä ja muokkaavat ajatteluamme niiden avulla.

Tämän näyttelyn taiteilijat pyrkivät näyttämään miten algoritmeja voi käyttää myös yhteiseksi hyväksi. Voi kysyä vaikkapa, miten lajien välinen kommunikointi voisi onnistua algoritmin avustuksella. Tätä tutkii Jenna Sutelan vuodelta 2018 oleva audiovisuaalinen teos nimiia cétiï, jossa nykytiede yhdistyy 1800-luvun käsitykseen lajienvälisestä kommunikaatiosta. Sutela tutki biologisia ja algoritmisia prosesseja ja loi koneoppimisen avulla puhuttua ja kirjotettua uudiskieltä, joka voisi olla esimerkki lajien välisestä kielestä. Sen toinen lähtökohta on bakteeri, joka selviäisi nykytiedon valossa vaikka Marsin kylmyydessä. Toinen lähtökohta on 1800-luvulla eläneen meedion höpinä, jota hän väitti marsilaisten puheeksi.

Teos pani pohtimaan, mitä tietoisuus ja käsityksemme siitä oikeastaan on. Sutelan teosesittelyn mukaan ”tietokone on kuin nykyajan shamaani, joka välittää tietoa tietoisuuden toiselta puolelta.” Sanaa ”tietoisuus” ei kuitenkaan määritellä tarkemmin. Jos on uskominen Jean-Paul Sartea, tietoisuudella on eksistenssi vain havaitsemiensa asioiden kautta. Jos näin on, voiko mikään ihmisen kehittämä – vaikkapa tekoäly – ylittää itsensä eli tulla tietoiseksi itsestään, saati välittää tietoa tietoisuuden tuolta puolen.

Dora Budor: Säilytyskone, 2018–2019. Saastamoisen säätiön taidekokoelma. Kuva: Paula Virta / EMMA – Espoon modernin taiteen museo

Dora Budorin huoneen kokoisessa Säilytyskone-teoksessa robottilintu poukkoilee edestakaisin säveltäjä Magnus Lindbergin kappaleesta johdetun liikeradan mukaan romun ja rakennusjätteen keskellä rikinkeltaisessa tilassa kuin sci-fi-elokuvassa. Muovilla eristetty tila on kuin tuhon jäljiltä.

Sana Säilytyskone viittaa Philip K. Dickin 1950-luvun tieteisnovelliin, joka kertoo yrityksestä säilyttää klassista musiikkia kulttuurisen romahduksen aikana koodaamalla nuotistoja eläimiin. Eläimet kuitenkin mutatoituvat ja musiikki muuttuu. Budorin teos assosioitui mielessäni Tampereen Teatterikesässä nähtyyn Farm Fatale -esitykseen, jossa myös lenteli musta lintu. Ekovallankumouksesta haaveilleet variksenpelätit elättelivät siinä vielä toivon siementä. Budorin teosta katselee kuin sen itsenäisenä loppunäytöksenä, joka paljastaa lajien peruuttamattoman kadon.

Valvontateknologia saa kritiikkiä

Heather Dewey-Hagborg: Vieraita visioita, 2013. Kuva: Paula Virta / EMMA – Espoon modernin taiteen museo

Näyttelyssä nousee myös kriittisiä ääniä uutta teknologiaa kohtaan. Taiteilija ja biohakkeri Heather Dewey-Hagborg keräsi Vieraita asioita -teostaan varten New Yorkin kaduilta ja julkisista tiloista hiuksia ja tupakantumppeja. Hän loi niiden sisältämän DNA:n pohjalta 3D-muotokuvaveistoksia. Dewey-Hagborgin käyttämää DNA-tutkimusmetodia käytetään rikollisten tunnistamisessa. Taiteilijaa pelottaa, että tekniikkaa voitaisiin käyttää myös ihmisten valvontaan.

Digitaalisessa viidakossa

Jakob Kudsk Steensen: HENKIIN HERÄTETTY, 2018–19. Kuva: Paula Virta / EMMA – Espoon modernin taiteen museo

Moni näyttelyn teoksista vaatii kuulokkeiden asettamista korville tai VR-lasien käyttöä. Niitä ei mitenkään desinfioida käyttökertojen välillä, kuten tehtiin pahimpaan korona-aikaan esimerkiksi Helsinki Biennaalissa. Jos Jakob Kudsk Steensenin Henkiin herätetty -teoksen virtuaalisen osuuden kohdalla kuitenkin rohkenee pistää painavan lasihäkkyrän päähänsä, pääsee matkalle, jota ei varmasti kadu.

Steensenin tutkimustyön lähtökohtana on Havaijilla sukupuuttoon vasta vuonna 1987 kuolleen linnun, kauainkiharapyrstön soidinhuuto, jonka taiteilija löysi YouTubesta. Teoskokonaisuus koostuu kerronnallisista videoista, äänimaisemasta, fyysisestä installaatiosta sekä virtuaalilasien kautta koettavasta osuudesta, joka jäljittelee linnun elinpiiriä. Algoritmin avulla taiteilija rakensi unenomaisen digitaalisen viidakon luolineen ja kasveineen. Siellä on lopulta mahdollista kohdata myös kadonnut lintulaji.

Virtuaalimaailmassa virtaavaan jokeen uppoaminen tuntui koko kehossa niin, että välillä oli pakko raottaa laseja varmistaakseen, että seisoo tukevalla lattialla. Steensen tarjoaa viihdyttävän elämyksen ja suorastaan koukuttaa. Hän myös kartoittaa miten ihminen voi tekoälyn avulla palauttaa tuhoamaansa luontoa. Digitaalinen unenomainen viidakko voisi hyvin olla osa tulevaisuuden metamaailmaa, jossa on mahdollista liikkua ajassa edestakaisin.

Seppo Metso

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua